Populismiin on vastalääke
Kansallismielisen revanssin suurella hetkellä Valkoisen talon komentosillalle nousee määrätietoinen ja arvaamaton kapteeni. Tiedämme että horisonttia tähyilevä Ahab janoaa suuruutta, mutta missä ja kuka on hänen Moby Dickinsä? Karismaattisen populismin tyylilaji on groteski. Olkoot hiukset, vaatetus, kehon mittasuhteet, eleet, ilmeet ja puheet koreasti liioiteltuja kuin näytöspainijalla. Kriittinen järki näkee suipistelevasuisen egoistin, mutta sydänmaiden amerikkalaisille vanhan kukon ronski rehvastelu on rehtiä ja mahtavaa.
Kuten Max Weber huomautti, karisma ei ole ominaisuus vaan tunneperusteinen valtasuhde johtajan ja seuraajien välillä. Sitä ymmärtääkseen ei pidä unohtaa kumpaakaan, mutta kansanomaisen joukkotajunnan kaunistelematon analyysi jää usein tekemättä. Nähdessään myllertävän meren Ahab ajattelee, että se kadehtii hänen tahdonvoimaansa. Mitä suuruudenhullumpia suunnitelmia kapteeni julistaa, sitä kiihkeämmin miehistö niille hurraa. Liittymällä siristäväsilmäiseen johtajaan itse kukin näkee tilaisuuden voittaa pieneen tarinaansa kappale suurta historiaa. Lauman lait korvaavat sen mitä varten liberaali demokratia on luotu. Näin vaarallista karisma pahimmillaan on. Tarkemmin katsoen arvopopulismi on arvoliberalismin luoma hirviö. Kummankin lähtökohtana on arvojen perustelemattomuus.
Jokin aika sitten pääministeri Juha Sipilä hermostui medialle, koska – omien sanojensa mukaan – oli kokenut että hänen arvonsa kyseenalaistetaan. Itse hän ei koskaan tekisi sellaista toisille. Valitkoon jokainen arvonsa vapaasti eikä kenenkään sovi niiden perusteita tivata – valtioneuvoston johtajaltakaan.
Tämä arvoliberalistinen standardi on yleistynyt sitä mukaa kun yhtenäiskulttuuri on väistynyt. Kehitys alkoi 1960-luvulla ja se jatkuu edelleen. Paluuta ihanteiden, perhemuodon ja elintapojen yhtenäisyyteen ei ole. Samalla kulttuurista on kadonnut kokonaisuutta ohjaava arvoydin, jota ennen muinoin ylläpiti ja pyhitti yhteinen uskonto (oi aamuhartauden ajat).
Yhteiskunnallinen arvotyhjiö ei kuitenkaan pysy tyhjänä. Sitä on alkanut täyttää kansallisen yhtenäisyyden takaisinvirtaus, joka nyt hyökyy pitkin liberaalia länsimaista demokratiaa. Arvoliberalismin periaatteiden mukaan kyrmyniskojenkaan ei tarvitse perustella arvojaan. Ikimuistoista nautintaoikeuttaan käyttäen populistit voivat poimia ihanteensa suoraan unohdetun kansan tajunnasta.
Vennamo, Soini, Le Pen, Trump ja heidän kaltaisena eivät turhaan rehvastele puheissaan. Mikä voisi olla kannattavampaa kuin kaivaa arvot hiljaisen kansan takapihoilta, lyödä kylkeen omat leimat ja myydä tuote vaalivankkureista takaisin sen tuottajille.
Populistinen arvojen takaisinsyöttö on arvoliberalismin ehdoilla tapahtuvaa puhdasta keinottelua joka näyttää puhtaalta demokratialta. Poliittisen liiketoiminnan huippusuorituksina jytkyt, brexitit ja trumpit ovat aplodinsa ansainneet.
Mutta ihmisen eettisen evoluution kannalta ne ovat askel taaksepäin. En silti usko propagandistisen (totuudenjälkeisen) voimapolitiikan aikaan länsimaissa. Sananvapaus ja totuuden tavoittelijoiden ammattikunnat pelastavat valistuneen järkipolitiikan.
Populismiin on vastalääke. Liberalismi on käännettävä takaisin jaloilleen.
Yksilön autonominen tahto voi kehittyvä vain tietoisen vastuun ja eettisen kasvun kautta. Tämän antropologisen tosiasian hyväksynyt liberalismi palaa juurilleen ja korjaa syntyaikojensa raamatullisista uskomuksista riesaksi jääneet virheensä. Vapaus on käsitettävä arvopäämääräksi eikä syntyperäiseksi lahjaksi.
Aikuistuttuaan vapauden aate liittyy filosofiseen etiikkaan. Siitä tulee jälleen historiallisesti edistyksellinen voima, joka ei suvaitse kaikkea, vaan näkee velvollisuudekseen purkaa itsenäistä yksilön vapautta tukahduttavia rakenteita (niin autoritäärisiä kulttuuriuskontoja kuin passivoivaa sosiaalipolitiikkaa). Vastuullisessa liberalismissa vapaa yksilö käsittää, että ihmisten keskinäisen riippuvuuden vuoksi hän voi olla vapaa vain jos hän samalla ottaa vastuun kaikkien muiden vapaudesta.
Vastuullinen harkinta voi tietenkin tapahtua vain tosiasioita huolellisesti tutkien ja loogista päättelyä noudattaen. Universaalin velvollisuusetiikan kannalta totuuden tavoittelu on välttämätön perusarvo niin taloudessa, kulttuurissa kuin politiikassakin. Siitä lipeäminen johtaa ensin kaksinaismoraaliin ja lopulta romahdukseen.
Liberalismin arvoreformistisen käänteen jälkeen rima nousee korkeammalle. Jokaisen vapaasti itseään toteuttavan on nimenomaan perusteltava omat arvovalintansa koko ihmiskunnan edessä. Eettinen edistys ei tee elämää helpommaksi, mutta arvokkaampaa siitä tulee.
Nettiaikakaudella halpamainen kansankosiskelu on käynyt liian helpoksi. Ensimmäisenä vastatoimena ehdotan, että julkinen valta luo internetiin Perustuslaillisen Kansalaisfoorumin (vaaleilla valitun eduskunnan yhteyteen).
Näin jokaiselle kansalaisella annettaisiin mahdollisuus osallistua omalla nimellään (henkilövarmennuksen kautta) vakavaan yhteiskunnalliseen keskusteluun, kommentoida lainvalmistelutyötä ja eduskunnan toimintaa. Tällaisen hyvin organisoidun avoimen foorumin arvovalta automaattisesti vähentäisi sosiaalisessa mediassa riehuvan nimimerkkirähinän vetovoimaa, jota taitavat populistit käyttävät edukseen.
Sähköisen kansankokouksen ylläpitäjäksi sopisi esimerkiksi eduskunnan tietopalvelu, joka voisi samalla tarjota reaaliaikaisen faktantarkastuspalvelun puheenvuorojen rinnalle. Tällaisen foorumin toiminta parantaisi sekä kansalaiskeskustelun että eduskuntatyön laatua.
Eihän välillisen demokratian tarkoituksena ole edustaa puolueita, vaan vapaista yksilöistä muodostuva kansaa. Sinua ja minua, meitä.
