Yhdysvaltojen strategiset intressit Somaliassa
Somalian presidentiksi helmikuussa valittu Mohamed Abdullahi Farmajo oli presidentinvaalin yllätysvoittaja.
Lähes koko aikuisikänsä Yhdysvalloissa asunut Farmajo oli vielä viime kuussa New Yorkin osavaltion liikennelaitoksen palkkalistoilla vähemmistöjen oikeuksista vastaavana virkamiehenä Buffalon haarakonttorissa. Uusi presidentti valittiin parlamentin jäsenten kesken.
Terroristijärjestö Al-Shabaabin yhä jatkuvien iskujen vuoksi yleisten vaalien järjestäminen ei ollut Somaliassa vielä mahdollista. Kansainvälinen media puhui presidentinvaalin alla maailman korruptoituneimman maan läpeensä korruptoituneista vaaleista. Rahaa tuli ainakin Turkista, Arabiemiraateista, Saudi-Arabiasta ja Etiopiasta, joilla kaikilla oli omat ehdokkaansa presidentiksi. Myös Yhdysvalloilla ja Britannialla oli omat suosikkinsa. Presidentiksi valittiin kuitenkin Mohamed Abdullahi Farmajo, jota pidettiin kaikkein vähiten korruptoituneena ehdokkaana. Farmajo oli kansan suosikkiehdokas yli klaanirajojen.
Hänellä on laaja kannatus etenkin nuorten, naisten, sotilaiden sekä ulkomailla eri puolilla maailmaa asuvien somalialaisten keskuudessa. Farmajon suosio johtuu hänen lyhyestä pääministerikaudestaan vuosina 2010 ja 2011. Pääministerinä Farmajo pyrki kitkemään korruptiota. Hän puolitti ministerien lukumäärän ja kielsi heiltä ulkomaanmatkat ilman pääministerin hyväksyntää. Sotilaille maksettiin ensimmäisen kerran palkkaa, sillä seurauksella että Al-Shabaabin joukot onnistuttiin ajamaan pois Mogadishusta. Vain kahdeksan kuukautta kestäneen pääministerikauden jälkeen Farmajo kuitenkin erosi tehtävästään rauhoittaakseen presidentin ja parlamentin puhemiehen välistä valtataistelua.
Hän palasi Yhdysvaltoihin vaimonsa ja neljän lapsensa luo ja jatkoi työtään liikennelaitoksen virkamiehenä. Farmajo tunnetaan somalialaisten keskuudessa myös suorapuheisena miehenä, joka ei käytä aikaa turhaan mielistelyyn.
Yhtenä osoituksena tästä on hänen maisterintutkinnon lopputyönsä New Yorkin osavaltion yliopistossa. Tutkielman otsikkona oli ”Yhdysvaltojen strategiset intressit Somaliassa kylmän sodan aikakaudelta terrorisminvastaiseen sotaan”. Näin Somalian vastavalittu presidentti analysoi kylmän sodan suurvaltapolitiikkaa Afrikan sarven alueella vuonna 2009 hyväksytyssä lopputyössään. ”Somalian itsenäistyessä vuonna 1960 Brittiläinen Somalimaa ja Italian Somalimaa yhdistyivät saman lipun alle.
Siirtomaavallan aikaiset rajat jättivät kuitenkin laajat somalienemmistöiset alueet Etiopian, Kenian ja Ranskan alaisuuteen. Vaikka kaikki nämä kolme maata olivat Yhdysvaltojen liittolaisia, Yhdysvallat ei kuitenkaan halunnut vahingoittaa suhteita itsenäisen Somalian kanssa, sillä myös Neuvostoliitto kamppaili vaikutusvallasta strategisesti tärkeällä Afrikan sarven alueella. Niinpä sekä Yhdysvallat että Neuvostoliitto lupasivat Somalialle talousapua ja sotilaallista tukea. Somaliasta tulisi arvokas palkinto jommallekummalle kylmän sodan aikaiselle suurvallalle.” Somalian ensimmäisinä itsenäisyyden vuosina näytti Mohamed Abdullahi Farmajon mukaan siltä, että Yhdysvallat voisi saada jalansijan maassa.
Parantaakseen Yhdysvaltojen asemaa kilpailussa alueen herruudesta presidentti John F. Kennedy tapasi Somalian pääministerin Abdirashid Shermarken vuonna 1962. Neuvostoliitto veti kuitenkin pidemmän korren ja solmi jo seuraavana vuonna asetukisopimuksen Somalian hallituksen kanssa. Neuvostoliiton aseellinen tuki vain kasvoi sen jälkeen kun Somaliassa kenraali Mohamed Siad Barre kaappasi vallan vuonna 1969. Siad Barre lakkautti poliittiset puolueet ja ryhtyi toteuttamaan tieteellistä sosialismia. Siad Barre oli aluksi suosittu kansan keskuudessa yrittäessään päästä eroon korruptiosta ja klaanipolitiikasta.
Neuvostoliiton mittavan sotilasavun innoittamana Somalia lähti vuonna 1977 sotaan naapurimaata Etiopiaa vastaan vapauttaakseen somalialaisten asuttaman Ogadenin alueen, jonka jääminen Etiopian hallintaan oli hiertänyt somalialaisia maan itsenäistymisestä asti. Sodan alkaessa myös Etiopiassa oli tehty sotilasvallankaappaus, jossa keisari Haile Selassie syöstiin vallasta.
Myös Etiopiassa uusi sotilasjohtaja Mengistu Haile Mariam vannoi marxismi-leninismin nimeen – sillä seurauksella että Neuvostoliitto vaihtoikin puolta ja alkoi Somalian sijasta tukea moninkertaisesti suurempaa naapurimaata Etiopiaa. Lopulta kuubalaisten sotilaiden ja neuvostojoukkojen avustuksella Somalian hyökkäys pysäytettiin, Mohamed Abdullahi Farmajo kirjoittaa. ”Somaliaa ei silti tuomittu ajelehtimaan meressä.
Polarisoituneessa maailmassa Neuvostoliiton vihollinen oli automaattisesti Yhdysvaltojen ystävä. Yhdysvallat tarjosi Somalian hallitukselle sotakalustoa vastapainoksi Neuvostoliiton ja Kuuban tukemalle Etiopialle. Neuvostoliiton tuella rakennettu Somalia siirtyikin vuonna 1978 läntiseen leiriin – vahvistaen näin vanhan kliseen, jonka mukaan 'ei ole olemassa ikuisia ystäviä eikä ikuisia vihollisia'.” Farmajo toteaa, että kylmän sodan aikana Yhdysvallat tuki Afrikassa johdonmukaisesti kaikkein pahimpia diktaattoreita, jotka anastivat itselleen valtion omaisuuden ja terrorisoivat omia kansalaisiaan.
Yhteistyön ja sotilaallisen avun syyksi riitti yleensä se, ettei Neuvostoliitto päässyt levittämään marxilaista ideologiaansa. Somalian presidentti Siad Barre ei ollut poikkeus.
Hävityn Ogadenin sodan jälkeen hänen turvallisuusjoukkonsa vainosivat poliitikkoja, upseereita ja kokonaisia klaaniperheitä, jotka hän koki uhkana vallalleen. Pohjois-Somaliassa kokonaisia kaupunkeja pommitettiin raunioiksi taistelussa alueella toimivaa kapinallisliikettä vastaan. Keski-Somaliassa Siad Barren joukot polttivat kyliä ja surmasivat tuhansia ihmisiä. 1980-luvun lopulla, pitkälti reaktiona turvallisuusjoukkojen mielivallalle, myös Keski-Somalian klaanien keskuudessa syntyi oma kapinallisliike, Yhdistynyt somalikongressi, joka pyrki syrjäyttämään Yhdysvaltojen tukeman diktaattorin vallasta. Yhdysvaltojen politiikassa tapahtunut käänne auttoi lopulta kapinallisia heidän tavoitteessaan, Mohamed Abdullahi Farmajo kirjoittaa. ”Kun Neuvostoliitto hajosi, niin päättyi myös maailman poliittinen kahtiajako.
Yhdysvallat ei enää tarvinnut Somaliaa. Yhdysvallat oli jo hieman aiemmin katkaissut tukensa Siad Barren hallinnolle ja sen laittomuuksille. Yhdysvaltojen tuen päättyessä Siad Barren turvallisuuskoneisto romahti. Kapinalliset tunnistivat hallituksen haavoittuvuuden ja hyökkäsivät Mogadishuun kenraali Mohamed Farah Aididin johdolla. Siad Barre pakeni pääkaupungista tammikuussa 1991. Mutta kun yhteinen vihollinen oli eliminoitu, vastarintaliikkeellä ei ollut enää välitöntä tarvetta pysyä yhtenäisenä. Samat sotaherrat, jotka ajoivat diktatuurin vallasta, jatkoivat taistelua vallasta keskenään. Näin klaanipolitiikka palasi Somaliaan pahimpaan mahdolliseen aikaan.” Samaan aikaan kun Mogadishussa voittoisat klaaniarmeijat kävivät keskenään tuhoisaa sotaa kaupungin hallinnasta, Somalian maaseudulla kärsittiin nälänhädästä.
Syynä ei ollut pelkästään kuivuus, vaan yhtä lailla maassa riehuva sisällissota, kun pääkaupungista lähteneet Siad Barren sotilaat pakomatkallaan ryöstivät viljelijäklaanien ruokavarastot ja kotieläimet. Taistelut Mogadishussa vaikeuttivat avustuskuljetuksia hätää kärsiville alueille. Puoli vuotta YK:n vetoomusten jälkeen presidentti George Bush vanhempi käynnisti virkakautensa päätteeksi valtavan sotilasoperaation, jonka tarkoituksena oli turvata hätäapukuljetukset pakolaisleireille. Kansainvälisessä politiikassa ruvettiin ensimmäisen kerran puhumaan rauhaan pakottamisesta. YK:n mandaatilla Somaliaan lähetettiin 25 000 amerikkalaissotilasta ja toistakymmentä tuhatta sotilasta yli 20 muusta maasta. Bill Clintonin presidenttikauden ensimmäisinä kuukausina amerikkalaisjoukkojen määrä vain kasvoi ja samalla rauhaanpakottamisoperaation johtajat pyrkivät puuttumaan Somalian politiikkaan.
Mohamed Abdullahi Farmajo toteaa, että tässä vaiheessa Yhdysvaltojen politiikka vaihtui humanitaarisesta operaatiosta sotaoperaatioksi, jonka tarkoituksena oli pidättää Mogadishun mahtavin sotajohtaja, kenraali Mohamed Farah Aidid. ”Tämä oli kohtalokas virhe, joka samalla osoitti, kuinka heikosti Yhdysvallat ymmärsi somalialaista kulttuuria ja klaanipolitiikkaa.
Kenraali Aidid oli kieltämättä häikäilemätön roisto ja surkea esimerkki ihmiskunnalle, mutta kun Yhdysvaltojen ja YK-joukkojen liittouma ryhtyi metsästämään häntä, hänestä tuli välittömästi sankari somalialaisille, sillä hän uskalsi nousta vastustamaan maailman ainoaa jäljellä olevaa suurvaltaa. Somalian klaanien kesken on aina ollut konflikteja, mutta kun ulkoinen uhka ilmaantuu, vanhat klaaniristiriidat väistyvät yhteisen uhan edessä.” Yhdysvaltojen joukot ajautuivat taisteluun Mogadishun klaaniarmeijaa vastaan, kun epäonnistuneessa pidätysoperaatiossa kaksi Black Hawk -helikopteria ammuttiin alas.
18 amerikkalaissotilasta sai surmansa, ja heidän ruumiitaan riepoteltiin Mogadishun kaduilla. Taistelussa kuoli myös useita satoja Mogadishun asukkaita ja moninkertainen määrä ihmisiä vammautui. Amerikkalaisjoukot lähtivät Somaliasta vuoden 1994 alussa ja jättivät maan oman onnensa nojaan. Vasta vuoden 2001 syyskuun tapahtumien jälkeen Yhdysvallat puuttui taas Somalian asioihin.
Osana uutta maailmanlaajuista terrorisminvastaista sotaa George Bush nuoremman hallitus otti kohteekseen Mogadishussa suurta vaikutusvaltaa saaneet islamilaiset tuomioistuimet ja näiden perustamat suojeluskunnat. Yhdysvallat ryhtyi rahoittamaan Mogadishun kaikkein pahamaineisimpia sotaherroja taistelemaan islamisteja vastaan, Mohamed Abdullahi Farmajo kirjoittaa. ”Somalialaiset alkoivat pitää Yhdysvaltoja osana ongelmaa.
Turvallisuuspalvelu CIA:n juonittelu kulisseista käsin Kenian rajan takaa teki islamisteista aiempaakin suositumpia pönkittäen mielikuvaa heistä oikeamielisinä taistelijoina. Ei liene pelkkä yhteensattuma, että kun Mogadishu lankesi islamilaisten tuomioistuinten joukkojen käsiin, he alkoivat soveltaa islamilaisen lain kirjaimellista tulkintaa. Yhdysvalloissa kuviteltiin tuolloin, että Somalia oli saanut omat talebaninsa.” Tämäkin oli Farmajon mielestä väärä analyysi.
Islamilaiset tuomioistuimet onnistuivat lyhyellä valtakaudellaan nimenomaan rauhoittamaan Mogadishun yli 15 vuotta jatkuneen sotimisen jälkeen. George Bush nuoremman hallinto kutsui kuitenkin Somalian verivihollisen Etiopian joukot ajamaan islamistit vallasta ja miehittämään Mogadishun ja koko Keski-Somalian. Farmajon mielestä ajatus oli lähes yhtä mieletön kuin jos Intian joukot lähetettäisiin Pakistaniin ja Afganistaniin taltuttamaan talebaneja. Etiopian miehitysoperaatio synnytti lopulta Al-Shabaabin kiihkoislamistiarmeijan, joka sissisodalla ja terrori-iskuilla onnistui ajamaan miehitysjoukot maasta.
Monien käänteiden jälkeen maltillinen islamistijohtaja Sheikh Sharif Ahmed nimettiin vuonna 2009 Somalian presidentiksi, mutta Al-Shabaabin taistelijat hallitsivat yhä maaseutua ja tekivät terrori-iskuja kaupungeissa. Yhä jatkuvista terrori-iskuista huolimatta turvallisuustilanne Somaliassa on jo selvästi parantunut noista ajoista, minkä seurauksena myös talous on hiljalleen kohentumassa, pitkälti ulkomailla asuvien somalialaisten investointien ansiosta.
Somalian tilanne on presidentti Farmajon valtakaudella edelleen hauras mutta monella tavalla toisenlainen kuin vuonna 2009, jolloin hän maisterintyönsä päätösluvussa kehotti Yhdysvaltoja tukemaan Somalian hallitusta kaikin tavoin. ”On tärkeää ymmärtää, että Yhdysvaltojen ja kansainvälisen yhteisön kannattaa tukea Somaliaa omien intressiensä vuoksi.
Jos Somalian uusi hallitus pystyy toimimaan tehokkaasti ja seisomaan omilla jaloillaan, se kykenee myös puolustamaan itseään ja kansalaisiaan islamilaisilta ääriliikkeiltä. Mutta jos kansainvälinen yhteisö ei halua tukea Somalian hallitusta, vaarana on, että maa vajoaa takaisin anarkiaan.”
