Säilyykö Putinin järjestelmä vuoteen 2042 saakka?
Miksi Vladimir Putinin kaltainen henkilö nousi vuonna 1999 Venäjän johtoon ja mitä siitä on seurannut yhteiskunnan tasolla? Miten putinilainen järjestelmä on kehittynyt ja miten ovat muotoutuneet sen pelisäännöt, jotka ovat johtaneet Venäjän talouden täydelliseen romahdukseen? Onko Venäjä jotenkin erityinen kuten usein väitetään ja mitä on odotettavissa Putinin jälkeen? Näitä kysymyksiä pohtii tunnettu pietarilainen ekonomisti, modernisaatiotutkija ja yhteiskunnallinen keskustelija Dmitri Travin uusimmassa kirjassaan Säilyykö Putinin järjestelmä vuoteen 2042 saakka?
Dmitri Travin:
”Kirjani alussa kuvaan sitä miten muotoutuivat putinilaiset pelisäännöt, jotka ovat täydellisesti romahduttaneet taloutemme. Olemme pysähtyneisyyden tilassa, mikä voi kestää kestää erittäin kauan, kun vakavasti otettavaa talouskasvua ei ole näköpiirissä. Nykyisen järjestelmän syntyyn vaikuttivat 1990-luvun reformit, Venäjän luonnonvarariippuvuus ja se, että öljyn ja kaasun hinta oli korkealla Putinin noustessa valtaan. Luonnollisesti myös johtajan henkilökohtaisilla ominaisuuksilla on tärkeä rooli.”
Näin Dmitri Travin aloitti uutuuskirjansa ‒ Säilyykö Putinin järjestelmä vuoteen 2042 saakka? ‒ esittelyn viime vuoden lopulla Jablokon paikallistoimistossa Pietarissa järjestetyssä tilaisuudessa. Pietarin Eurooppalaisessa yliopistossa modernisaatiotutkimushanketta johtava Travin analysoi kirjassaan putinilaista järjestelmää lähtien vuodesta 1999, jolloin Vladimir Putin nostettiin Venäjän pääministeriksi. Kirjan alkuluvuissa Travin analysoi johtajan luonnetta. Hänen mukaansa Putinista on kirjoitettu paljon, toisaalta kriittisestä näkökulmasta ja toisaalta ylistävästi. Travinin pyrkimyksenä on arvioida, miksi juuri tällainen henkilö nousi Venäjän johtoon ja millaisia seurauksia siitä on ollut koko yhteiskunnan tasolla. Hänen mukaansa Putinissa yhdistyvät aggressiivisuus ja terve järki ja että tämä viihtyy konfliktitilanteissa. Näin on ollut Leningradin sivukujilla ja pihoilla vietetystä lapsuudesta lähtien.
”Konflikti oligarkkien kanssa, konfliktit Tshetsheniassa, Georgiassa, Ukrainassa ja kaiken huipuksi USA:n ja NATO:n kanssa. Kaikki sillä tavoin sopivasti annosteltuna, etteivät ne koskaan horjuta presidentin asemaa, vaan päinvastoin vahvistavat sitä. Sitä paitsi, Vladimir Vladimirovitshin ulkoisesta olemuksesta päätellen konfliktit eivät häntä mitenkään järkytä, vaan hän on niissä tilanteissa kuin kala vedessä. On käynnissä suuri peli, joka pitää voittaa, ja jos voitto tulee, palkinto on välitön: korkeat kannatusluvut mielipidetiedusteluissa, kansan hyväksyntä, varmistus siitä, että hän pysyy jatkossakin vallassa.”
Putin on Travinin mukaan kanssakäymisen mestari, mikä ei kuitenkaan ole myötäsyntyistä vaan KGB:n koulun oppeja, tulos pitkästä, sitkeästä opiskelusta.
”Hän kokoaa suuren joukon psykologisia yksityiskohtia, joista rakentaa esiintymisensä. Karkeahko kansanhuumori vetoaa massoihin, kun taas huolellisesti treenattu kyky hallita numerotietoa tekee vaikutuksen älymystöön. Holhousta janoavat kuuntelijat näkevät hänessä luotettavan johtajan.”
Juristin opinnoista johtuen Putin rakastaa lakeja, ei tosin niiden henkeä vaan kirjainta. Niinpä Putinia ei saada kiinni lainrikkomuksista. Siitä pitää huolen Venäjän parlamentti, joka legitimoi johtajan päätökset säätämällä tarvittavat lait. Eikä Putinin salaisia omistuksia, joista viime aikoina on paljon kohuttu, koskaan löydetä. Putin on niin sanottuja 70-lukulaisia, jotka elivät nuoruutensa brezhneviläisen pysähtyneisyyden aikaan. Tälle sukupolvelle on tyypillistä pragmaattisuus. Kukaan ei odottanut muutoksia eikä enää uskonut kommunismiin. Satsattiin omaan urakehitykseen tai paettiin harmaasta arjesta yksityisyyteen. Tämä pragmatismi ilmeni joskus kyynisyytenä. Äly, kunnia, omatunto, elämän tarkoitus, demokratia ja humanismi, olivat 70-lukulaisten mielestä vain propagandaa, jolla eliitti hallitsee kansaa meillä ja muualla. Mutta mistä Putinille on tullut käsitys siitä, että USA uhkaa Venäjää? Katupoikalapsuudesta, päättelee Travin ja ihmettelee, uskooko Putin itsekään näihin uhkiin. Kansaan valittu linja puree hyvin eikä mitään pitkälle tähtääviä globaaleja stretegioita tarvita. Sen sijaan lyhyen tähtäimen taktiikka pitää olla hallussa.
”Jos viholliset ympäröivät meitä joka suunnalta ja maailma on yhtä nollasummapeliä, on ryhmittäydyttävä kansallisen johtajan ympärille ja unohdettava sisäiset kiistat. On pidettävä kiinni ”luonnollisista” arvoista kuten öljy, kaasu ja harvinaiset maametallit. Heikkoutta ei saa näyttää, sillä heikkoja lyödään kuten Putin sanoi heti Beslanin terrori-iskun jälkeen.”
Dmitri Travinin mielestä kenen tahansa vallanpitäjän olisi vaikea pitää kiinni demokraattisista pelisäännöistä, kun valta kirjaimellisesti tipahtaa käsiin kuten Putinille. Mutta hänen edustamansa 70-lukulainen pragmatismi osoittautui varsin toimivaksi alustaksi autoritaariselle järjestelmälle. Tosin putinilainen systeemi ei perustu ennalta mietittyyn skenaarioon, vaan muotoutui vähitellen.
”Näyttää siltä, ettei Putin halunnut maksimoida valtaa vaan optimoida sen. Jos demokratia olisi osoittautunut helpoimmaksi vaihtoehdoksi, hän olisi valinnut sen. Mutta yksinkertaisempaa ja edullisempaa oli sivuuttaa demokratia, joten hän loi sen mallin, mikä nyt on vallalla. Toinen Tshetshenian sota, nopea talouskasvu, keskeisten tv-kanavien haltuunotto ja eliitin keskittäminen mahdollistivat sen, että Putin rakensi muutamassa vuodessa järjestelmän, joka oli täysin toisenlainen kuin se, mistä hän kesällä 1999 lähti liikkeelle Jeltsinin `Perheen´ tuella.”
Yksi Putinin järjestelmän erikoisuuksista on nurinkäännetty eliittipyramidi. Näin siksi, että Putin on luonut suoran yhteyden kansan laajoihin joukkoihin eliitin ohi ja se on riippuvainen Putinista, ei päinvastoin. Televisio antaa Putinille ja hänen pienelle luotettujen propagandistien joukolleen mahdollisuuden muistuttaa kansaa jatkuvasti siitä, kenen ansiota sen onni on. Sen sijaan yritykset luoda Venäjälle uutta idologiaa euraasialaisuuden ja konservatismin pohjalta eivät Travinin mielestä ole olleet minkäänlainen menestys. Mutta miten ja miksi Putinin muovaama järjestelmä on johtanut Venäjän vakavaan taloudelliseen kriisiin?
”Ei Putin ole sen huonompi ole talouskysymyksissä kuin edeltäjänsä. Hän kysyy neuvoa ja on oppivainen. Mutta tärkeintä putinilaisessa järjestelmässä on säilyttää valta omissa käsissä, sillä radikaaleja talousuudistuksia ajava johtaja menettää kansansuosionsa kuten kävi Gorbatsheville ja Jeltsinille. Gaidarin ja muiden 1990-luvun alun talousuudistajien reformit alkoivat kantaa hedelmää vasta 90-luvun lopulla ja Putin ja korjasi hyödyn talouskasvusta, mitä siivitti öljyn hinnan nousu. Kasvu jatkui voimakkaana vuoden 2008 talouskriisiin saakka.”
Paradoksaalista kyllä, ”kuumeinen 90-luku”, lihie devjanosti, kuten tätä aikakautta Venäjällä kutsutaan, toimi siis 2000-luvun talouskasvun ja vakauden lähteenä, vaikka kansa pitää hyvinvoinnin kasvua Putinin ansiona. Mutta miksi Putin muutti kurssia ja kiristi otettaan aloitettuaan keväällä 2012 kolmannen kautensa presidenttinä? Edellistalven massamielenosoitukset ja Maidan -pelote vaikuttivat toki, mutta perimmäisenä syynä olivat synkistyvät talousnäkymät. Nopean talouskasvun vuosina olisi ollut mahdollista tehdä perusteellisia talousuudistuksia, mutta etsikkoaika hukattiin. Oli tarpeen luoda uusi poliittinen järjestelmä, joka ei olisi riippuvainen taloudellisen kehityksen näkymistä ja pysyisi koossa kriisitilanteissa.
”Miksi Krim liitettiin Venäjään nimenomaan vuonna 2014? Siksi, että totuus talouden hyytymisestä tuli ilmi vuonna 2013. Vaikka öljyn hinta oli yli 100 dollaria barrelilta, talousennuste näytti vain hieman yli prosentin kasvua, mikä sai valtaapitävät varpailleen. Siihen saakka Putin ja kumppanit olivat uskoneet, että Venäjän talous jatkaa kasvuaan niin, että palkkoja voidaan korottaa, kansa on tyytyväinen ja presidentin kannatus korkealla. Silloin Putin ymmärsi, että oli tehtävä jotain muuta. En väitä, että Krimin liittäminen olisi ollut ainoa skenaario, sillä jos Janukovitshia ei olisi syösty vallasta, ei Krimiä ehkä olisi otettu. Mutta kun näin kävi, Krim -suunnitelma osoittautui sopivaksi ja Putinin kannatus ponkaisi korkeuksiin.”
Näin Putin toimii jatkossakin, ja jos hän onnistuu vaikuttamaan kansalaisten mielialoihin kohottavasti, hän saattaa pysyä vallassa seuraavat 20 vuotta, oli talous miten kuralla tahansa. Mutta Dmitri Travin ei jaa monien kollegojensa näkemystä demokraattisen järjestelmän mahdottomuudesta Venäjällä. Pessimistisimmät kun ovat sitä mieltä, että Venäjä on aina ollut ja tulee olemaan autoritaarisesti hallittu, korruptoitunut maa, toivoton tapaus, jolla menee huonosti johtajasta riippumatta.
”Loppuluvussa pohdin sitä mikä meitä odottaa jatkossa. En tee minkäänlaista ennustetta, koska ne eivät yleensä osu oikeaan. En myöskään voi tietää missä tilassa maamme on vuonna 2042, mutta yritän analysoida niitä tekijöitä, jotka jo vaikuttavat ja joiden perusteella voi tehdä johtopäätöksiä kehityksen suunnasta. En ole optimisti enkä pessimisti. Optimistit ennustavat, että Putinin järjestelmä romahtaa lähitulevaisuudessa kuten ajateltiin vuosien 2011‒2012 massaprotestien aikana. Ei romahtanut enkä usko, että se lähivuosinakaan romahtaa.
Toisaalta olen pessimisti ja katson, että nykyiset huonosti toimivat pelisäännöt, jotka ruokkivat korruptiota ja jarruttavat talouskehitystä, voivat olla voimassa vielä pitkään. Ne jarruttavat myös kansalaisyhteiskunnan kehitystä, mikä ei ole yhtään vähemmän tärkeää kuin talous. Missä suhteessa sitten olen optimisti? Mielestäni putinilainen, henkilöön sidottu autoritaarinen järjestelmä on viimeinen lajissaan Venäjällä. Putinin jälkeinen aika tulee olemaan erittäin vaikea, mutta tällaisella järjestelmällä ei ole jatkon mahdollisuutta. Se on voimassa Putinin kuolemaan saakka, Vuonna 2042 Putin täyttäisi 90-vuotta.”
Näin Dmitri Travin kirjassaan ”Säilyykö Putinin järjestelmä vuoteen 2042 saakka?” Sen otsikon Travin sanoo lainanneensa Vladimir Voinovitshin 1980-luvulla kirjoittamasta teoksesta ”Moskova 2042” ja 1960-luvun dissidenttin Andrei Almarikin tekstistä ”Säilyykö Neuvostoliitto vuoteen 1984”. Voinovitshin kuvaaman Moskovan meno muistuttaa Travinin mukaan hämmästyttävästi nykysysteemiä. Almarikin ennustus vuosiluvun suhteen meni hieman pieleen, mutta toisaalta, vuonna 1985 alkoi perestroika.
