Väestö vanhenee ja se on paras uutinen
Trump, Brexit, Syyrian sota, Krimin niemimaa. Onko sinustakin tuntunut, että maailmalta kuuluu vain huonoja uutisia? Uutisten takana tapahtuu kuitenkin myös jotakin hyvää. Tuo hyvä on paljon suurempaa ja mullistavampaa kuin Trump tai Brexit yhteensä.
Vuonna 2020 maapallolla on enemmän 65-vuotiaita kuin alle 5-vuotiaita. Ei siis Suomessa tai Italiassa, vaan koko maapallolla. Se on globaali siirtymä, väestötason supertulivuori, jotain, mitä ihmiskunta ei ole koskaan kokenut.
Väitän, että se on samalla suuri mahdollisuutemme. Se voi olla juuri sitä mitä tarvitsemme löytääksemme inhimillisyytemme juuret uudestaan.
Mutta mitäs se toimittaja nyt horisee? Emmekö ole puhuneet tästä painajaisena? Väestö harmaantuu. Yhä useampi meistä sairastuu dementiaan. Entä eläkepommi? Mistä rahat vanhusten hoitoon?
Kieltämättä, tältä se näyttää. Se kuitenkin näyttää tältä ainoastaan, jos silmissäsi kiiluu raha. Jos olet vasara, kaikki ongelmat näyttävät nauloilta.
Jos olet raha, ratkaisu kaikkiin ongelmiin näyttää aina rahalta. Rahan ongelma on siinä, että se aiheuttaa näköharhan. Se saa kaiken näyttämään niukalta. Mieti vaikka Roope Ankkaa. Roopella on rahaa kuin roskaa, mutta ei koskaan riittävästi. Samalla tavalla mikä tahansa asia, mikä tulee rahatalouden piiriin, muuttuu niukaksi. Mietipä miten paljon meillä ennen oli aikaa. Aikaa itselle, aikaa toisille, aikaa mihin vain. Kun opimme ajattelemaan, että aika on rahaa, ei kellään ole enää aikaa.
Jos näemme vanhustenhoidon vain rahakysymyksenä, se näyttää luonnollisesti niukkuuden jakamiselta. Niukkuus on kuitenkin vain illuusio, ja nyt voimme luoda silmäyksen sen läpi. Toukokuussa 1970 Irlannissa alkoi suuri pankkilakko. Yhdessä yössä 85 prosenttia Irlannin pankkireservistä oli poissa pelistä. Taloustieteilijät olivat kauhuissaan. Kansantalouden verisuonet oli tukittu. Ihmiset hamstraisivat rahojaan. Kauppa tyrehtyisi. Työttömyys räjähtäisi. Lakko kesti puoli vuotta. Mitä Irlannin taloudelle siis tapahtui? Ei paljon mitään. Irlannin keskuspankin yhteenvedossa todettiin, että Irlannin talous pysyi yllättävän vahvana yllättävän pitkään vaikka pankit eivät toimineet.
Miten ihmiset sitten selvisivät? Yksinkertaista: Ihmiset keksivät oman rahan. He kirjoittivat toisilleen shekkejä, jotka toimivat rahana, mutta niitä ei vain voinut lunastaa pankista. Pankkien paikalle välimiehiksi tulivat irlantilaiset pubit: ne tunsivat asiakkaansa ja tiesivät, onko asiakkaalla luottokelpoisuutta.
Näin elämä jatkui vihreällä saarella. Puolen vuoden aikana Irlannin taloudessa kiersi kotitekoista rahaa viiden miljardin punnan edestä, ja tämän
kierron takaajina toimivat maan 11 000 pubia. Moni varmasti kyselikin tuolloin itseltään mihin pankkeja ylipäänsä tarvitaan.
Kun irlantilaiset pääsivät hetkeksi irti rahataloudesta, he huomasivat, että elämä ei ollutkaan niukkaa. Ihmiset löysivät toisenlaisen rikkauden, jonka
lähtökohtana on, että paras turva meillä on toisissamme.
Tämän ovat oivaltaneet myös japanilaiset. Vanheneva Japani on ensimmäinen maa, joka on joutunut etsimään käytännön ratkaisuja
huoltovajeeseen. He ovat luoneet järjestelmiä, jotka muistuttavat irlantilaisten toimia pankkilakon aikana.
Japanissa eräs järjestelmä toimii suunnilleen näin. Kuvitellaan, että naapurissani asuu Kauko, 84-vuotta. Kauko on yksinäinen, joten käyn aina
välillä pitämässä hänelle seuraa ja auttamassa pienissä asioissa. Saan tästä krediittejä, yksi tunti Kaukon kanssa on yksi krediitti minulle.
Kun Kauko vielä vanhenee, hän tarvitsee toisenlaista apua. Kauko on niin jäykkä, ettei hän tahdo saada housuja jalkaan. Suihkutteluakin Kauko voi
joskus tarvita tai että joku levittää voidetta kipuleviin sääriin. Jos autan Kaukoa intiimeissä asioissa, saan tuplakrediitin.
Keskusjärjestelmä pitää lukua krediiteistäni, ja voin tehdä niille kaksi asiaa. Voin maksaa krediiteillä omaa hoitoani, kun olen itse vanha. Voin myös
siirtää krediittini omille vanhemmilleni toiselle paikkakunnalle. Omassa visiossani palvelutalot ja vanhainkodit huolisivat myös näitä krediittejä.
Mutta mitä oikein tarkoitan sillä, että vanhukset ovat suuri mahdollisuutemme? Tarkoitan sitä, että kun elämän loppuun on matkaa enää satakunta metriä, se muuttaa perspektiiviä.
Vanhukset eivät halua tavaraa. He eivät halua sotaa. He eivät halua tehdä taloudellisia tai seksuaalisia valloituksia. He eivät, hyvä tavaton, edes aja autoa. He istuvat kotona yksin, koska suuri osa ystävistä on jo kuollut. He haluaisivat juttukaverin. Ehkä vähän apua. He kaipaisivat toista ihmistä, eivät robottia.
Kun sanon, että vanhukset ovat mahdollisuus löytää inhimilliset juuremme, tarkoitan kahta asiaa: Jos kasvava osa maapallon väestöstä on vanhuksia, se tarjoaa meille mahdollisuuden tehdä elämästämme maapallolla ekologisempaa ja rauhanomaista.
Tarkoitan myös sitä, että me suomalaiset emme aina ole viettäneet aikaamme tuijottaen jotakin tyhmää ruutua. Olemme katsoneet toista ihmistä pöydän päässä, ja jos hän on pyytänyt, olemme ojentaneet hänelle suolaa. Suola, katsokaas, se saa elämän maistumaan ja hyvä seura on elämän suola.
Jani Kaaro: Väestö vanhenee ja se on paras uutinen, 30.1.2017 Ykkösaamun kolumni
