×

Nous utilisons des cookies pour rendre LingQ meilleur. En visitant le site vous acceptez nos Politique des cookies.


image

Ykkösaamun Kolumni, Mikä ihmeen Suomen ja Venäjän erityissuhde?

Mikä ihmeen Suomen ja Venäjän erityissuhde?

Viime aikoina Venäjästä on puhuttu Suomessa enemmän kuin aikoihin. Polemiikki keväällä Nato-raportin, syksyllä Ulkopoliittisen instituutin Venäjä-raportin ja viimeisempänä Ahtisaaren, Iloniemen ja Ruokasen tuoreen kirjan ympärillä ovat nostaneet pinnalle kolme suomalaisen Venäjä-keskustelun erityispiirrettä.

Ensimmäinen piirre liittyy siihen, että yllättävän monet yhä uskovat että Suomella on erityisasema suhteessa Venäjään, toinen liittyy siihen, että usein "ymmärtämisellä" tarkoitetaan Venäjän toimien parhain päin selittelyä, ja kolmas puolestaan siihen että vaikka analyysia pidettäisiin vakuuttavana, ei loogisia johtopäätöksiä ei aina haluta tehdä. Tulkintaharha Suomen ja Venäjän suhteen erityisyydestä johtuu siitä että tätä suhdetta tarkastellaan usein ilman vertailukohtaa tai laajempaa kontekstia.

Laajentamalla näkökulmaa Suomen suhde Venäjään näyttää vähemmän erityiseltä: Venäjän silmissä Suomi on pieni ja pragmaattinen läntinen naapurimaa, joka arvostaa toimivia, hyviä suhteita Venäjään.

Tällaisia maita on lukuisia, eikä Suomi pistä esiin erityistapauksena Venäjän ulkopoliittisissa asiakirjoissa tai politiikan käytännöissä - ja ihan hyvä niin. Hyvä verrokkimaa Suomelle on esimerkiksi liittoutumaton ja pragmaattinen Itävalta ja toisaalta pienet Nato-maat kuten Slovenia ja Slovakia.

Saksa ja Ranska ja Italia ovat puolestaan esimerkkejä isommista maista, jotka ovat perinteisesti arvostaneet mahdollisimman hyviä suhteita Venäjän kanssa. Todellisuudessa Suomen "erityisyys" suhteessa Venäjään paljastuukin EU-maiden valtavirraksi. Venäjän toiminnan ja ajattelun logiikkaa tulee ymmärtää analyyttisesti sen omista lähtökohdista. Toimintaa tulee kuitenkin arvioida yleisillä kriteereillä eikä asioita epäanalyyttisesti parhain päin selitellen.

Tällainen selittely on itse asiassa analyyttisyyden vastakohta ja se työntää keskustelun kummallisille, poliittisesti motivoiduille raiteille, eikä silloin faktoilla ole juurikaan merkitystä.

Ymmärtäminen ei saa tarkoittaa sitä että ongelmat ja ristiriidat maiden suhteissa lakaistaan maton alle. Ongelmiin joista ei saa puhua on vaikea löytää ratkaisua. Hyvä esimerkki ristiriitojen välttelystä on EU-Venäjä suhteiden kehitys ja niiden toiminnan ristiriidat entisen Neuvostoliiton alueen länsiosissa.

Huippukokouksesta toiseen uskoteltiin, ettei suuria ongelmia tai ristiriitoja alueella ole, kunnes Ukrainan johdon viime hetken kieltäytyminen EU:n assosiaatiosopimuksen allekirjoituksesta sai aikaan valtavan protestiaallon Kiovassa. Venäjä oli nopea hyödyntämään sekasorron ja valtasi ja liitti laittomasti Krimin Venäjään ja orkestroi konfliktin Itä-Ukrainaan.

Näin jälkikäteen on helppo todeta että ongelmiin varautuminen olisi ollut EU:lta parempi politiikka kuin alueellisten jännitteiden kieltäminen.

Samanlainen ristiriitojen tunnistamisen vaikeus liittyy taloudelliseen toimintaan ja yhteistyöhön. Se että me vakuutamme, että keskinäisriippuvuus on hyvä asia, ei muuta Venäjän toiminnan perusteita sellaiseksi. Venäjän taloudellisen toiminnan logiikka löytyy analysoimalla sen toimintaa, ei toiveajattelulla.

Venäjä-raporttimme Venäjän sisäisen kehityksen analyysia kiiteltiin jopa usean siihen kriittisesti suhtautuneen kommentoijan taholta. Raportin keskeisin argumentti oli, että sisäinen kehitys heijastuu melko suoraan ulkopolitiikan toimintatapoihin. Kun nykyhallinto ei kykene ratkaisemaan sisäisiä ongelmia, täytyy syyllinen löytää Venäjän ulkopuolelta.

Venäjän luonnonvaroihin ja muihin vallan 'strategisiin resursseihin' pohjaava toiminta ei ulkomaillakaan ole puhtaasti markkinavetoista toimintaa. Järjestelmä jossa valta on keskittynyt epävirallisille verkostoille, ja virallisilla oikeudellisilla ja poliittisilla instituutioilla on vain vähän merkitystä, politiikka voi kirjaimellisesti muuttua yhden yön aikana.

Kun Suomen ja Venäjän rakenteellinen epätasapaino on valtava, ja kun Venäjän politiikkaa on ennakoimatonta ja pidäkkeetöntä, on Suomen syytä varautua myös epätodennäköisiin, mutta toteutuessaan vaikutuksiltaan merkittäviin riskeihin. Tämä ei ole pelottelua vaan realismia.

Tämä oli se ajatus, joka minulla ja muulla kirjoittajaryhmällä oli mielessä kun kirjoitimme Upin "kohuraporttia".

Mikä ihmeen Suomen ja Venäjän erityissuhde? What on earth is the special relationship between Finland and Russia?

Viime aikoina Venäjästä on puhuttu Suomessa enemmän kuin aikoihin. Polemiikki keväällä Nato-raportin, syksyllä Ulkopoliittisen instituutin Venäjä-raportin ja viimeisempänä Ahtisaaren, Iloniemen ja Ruokasen tuoreen kirjan ympärillä ovat nostaneet pinnalle kolme suomalaisen Venäjä-keskustelun erityispiirrettä.

Ensimmäinen piirre liittyy siihen, että yllättävän monet yhä uskovat että Suomella on erityisasema suhteessa Venäjään, toinen liittyy siihen, että usein "ymmärtämisellä" tarkoitetaan Venäjän toimien parhain päin selittelyä, ja kolmas puolestaan siihen että vaikka analyysia pidettäisiin vakuuttavana, ei loogisia johtopäätöksiä ei aina haluta tehdä. Tulkintaharha Suomen ja Venäjän suhteen erityisyydestä johtuu siitä että tätä suhdetta tarkastellaan usein ilman vertailukohtaa tai laajempaa kontekstia.

Laajentamalla näkökulmaa Suomen suhde Venäjään näyttää vähemmän erityiseltä: Venäjän silmissä Suomi on pieni ja pragmaattinen läntinen naapurimaa, joka arvostaa toimivia, hyviä suhteita Venäjään.

Tällaisia maita on lukuisia, eikä Suomi pistä esiin erityistapauksena Venäjän ulkopoliittisissa asiakirjoissa tai politiikan käytännöissä - ja ihan hyvä niin. Hyvä verrokkimaa Suomelle on esimerkiksi liittoutumaton ja pragmaattinen Itävalta ja toisaalta pienet Nato-maat kuten Slovenia ja Slovakia.

Saksa ja Ranska ja Italia ovat puolestaan esimerkkejä isommista maista, jotka ovat perinteisesti arvostaneet mahdollisimman hyviä suhteita Venäjän kanssa. Todellisuudessa Suomen "erityisyys" suhteessa Venäjään paljastuukin EU-maiden valtavirraksi. Venäjän toiminnan ja ajattelun logiikkaa tulee ymmärtää analyyttisesti sen omista lähtökohdista. Toimintaa tulee kuitenkin arvioida yleisillä kriteereillä eikä asioita epäanalyyttisesti parhain päin selitellen.

Tällainen selittely on itse asiassa analyyttisyyden vastakohta ja se työntää keskustelun kummallisille, poliittisesti motivoiduille raiteille, eikä silloin faktoilla ole juurikaan merkitystä.

Ymmärtäminen ei saa tarkoittaa sitä että ongelmat ja ristiriidat maiden suhteissa lakaistaan maton alle. Ongelmiin joista ei saa puhua on vaikea löytää ratkaisua. Hyvä esimerkki ristiriitojen välttelystä on EU-Venäjä suhteiden kehitys ja niiden toiminnan ristiriidat entisen Neuvostoliiton alueen länsiosissa.

Huippukokouksesta toiseen uskoteltiin, ettei suuria ongelmia tai ristiriitoja alueella ole, kunnes Ukrainan johdon viime hetken kieltäytyminen EU:n assosiaatiosopimuksen allekirjoituksesta sai aikaan valtavan protestiaallon Kiovassa. Venäjä oli nopea hyödyntämään sekasorron ja valtasi ja liitti laittomasti Krimin Venäjään ja orkestroi konfliktin Itä-Ukrainaan.

Näin jälkikäteen on helppo todeta että ongelmiin varautuminen olisi ollut EU:lta parempi politiikka kuin alueellisten jännitteiden kieltäminen.

Samanlainen ristiriitojen tunnistamisen vaikeus liittyy taloudelliseen toimintaan ja yhteistyöhön. Se että me vakuutamme, että keskinäisriippuvuus on hyvä asia, ei muuta Venäjän toiminnan perusteita sellaiseksi. Venäjän taloudellisen toiminnan logiikka löytyy analysoimalla sen toimintaa, ei toiveajattelulla.

Venäjä-raporttimme Venäjän sisäisen kehityksen analyysia kiiteltiin jopa usean siihen kriittisesti suhtautuneen kommentoijan taholta. Raportin keskeisin argumentti oli, että sisäinen kehitys heijastuu melko suoraan ulkopolitiikan toimintatapoihin. Kun nykyhallinto ei kykene ratkaisemaan sisäisiä ongelmia, täytyy syyllinen löytää Venäjän ulkopuolelta.

Venäjän luonnonvaroihin ja muihin vallan 'strategisiin resursseihin' pohjaava toiminta ei ulkomaillakaan ole puhtaasti markkinavetoista toimintaa. Järjestelmä jossa valta on keskittynyt epävirallisille verkostoille, ja virallisilla oikeudellisilla ja poliittisilla instituutioilla on vain vähän merkitystä, politiikka voi kirjaimellisesti muuttua yhden yön aikana.

Kun Suomen ja Venäjän rakenteellinen epätasapaino on valtava, ja kun Venäjän politiikkaa on ennakoimatonta ja pidäkkeetöntä, on Suomen syytä varautua myös epätodennäköisiin, mutta toteutuessaan vaikutuksiltaan merkittäviin riskeihin. Tämä ei ole pelottelua vaan realismia.

Tämä oli se ajatus, joka minulla ja muulla kirjoittajaryhmällä oli mielessä kun kirjoitimme Upin "kohuraporttia".