×

Nous utilisons des cookies pour rendre LingQ meilleur. En visitant le site vous acceptez nos Politique des cookies.


image

Ykkösaamun Kolumni, Suomi 100 vuotta, oletko valmis?

Suomi 100 vuotta, oletko valmis?

Vuosi oli 1995 ja olimme onnistuneet pääsemään silloisen tyttöystäväni, nykyisen vaimoni kanssa Amsterdamiin saakka vanhalla Opelin rottelolla. Niukkaa matkakassaa laskiessamme teimme tarkkaa matkasuunnitelmaa. Paluumatkan lisäksi vehkeissä olisi varaa tehdä pieni ketunlenkki jonnekin. Minne?

Valinta osoittautui mahdottomaksi. Lähettyvillä oli niin paljon houkuttelevia kohteita vaivaisen 500 kilometrin säteeltä löytyi Pariisia, Lontoota, Stuttgartia, niiden väliin makupaloiksi Brysseliä, Luxembourgia, Kölniä, Bonnia. Lukuisia maita ja lukemattomia toinen toistaan kiinnostavampia kaupunkeja.

Saman matkan kun lähden ajamaan kotikaupungistani, olen edelleenkin samassa maassa ja matkan varrelle on sattunut käytännössä loputonta metsää, joita laikuttavat muutamat toisiaan muistuttavat kaupungit. Siinä hetkessä iski kateus. Kaikki oli niin helposti saavutettavissa. Rajamuodollisuuksiakin edusti pieni pomppu tiessä, kun maa vaihtui toiseen.

Kun kaikki on niinkin lähekkäin ja helposti saavutettavissa, syntyy helposti vaikutelma siitä, että maailma sellaisena kuin sen tunnemme, on tässä, eikä jossain muualla. Ollaan paikoissa, josta maailmanhistoriassa kerrotaan ja mistä moni tänäkin päivänä jokapäiväiseen elämään vaikuttavat asiat ovat saaneet alkunsa.

Me olemme kotoisin maailman laidalta ja se näkyy edelleenkin meissä hyvin vahvasti. Olemme erinomaisia eristäytymään niin kansakuntana kuin myös yksilötasolla. Elämä on tuolla jossain niin kaukana, ettei sinne oikein taksillakaan meinaa päästä.

Savolaisista voisi puheliaana kansana luulla toista, mutta heihinkin liittyy sama tauti puhetta riittää, mutta jos savolaisen kanssa kaveriksi haluaa, siinä kuluukin sitten aikaa ja tupakkia. Eristäytymisessämme on etunsakin. Maailman kotkotukset eivät tänne yllä, ainakaan niin pahoina kuin muualla. Pakolaisongelmakin on sangen mitätöntä verrattuna käytännössä muihin Euroopan maihin. Siitä huolimatta se aiheuttaa kestämätöntä ahdistusta. Olemmehan tottuneet olemaan täällä keskenämme ja yksin omissa oloissamme. Homma on ok jos on kutsusta tultu.

Sivistyksemme on nuorta. Johan sen yliholhoava alkoholikulttuurimmekin osoittaa. Minkäs teet, kun aikuisia ihmisiä joudutaan vahtimalla vahtimaan viikonloppuisin ja varsinkin juhlapyhinä, joka sivusta seurattuna on aina yhtä pysäyttävä kokemus, mikä johdattaa väkisinkin tutkiskelemaan omaa käyttäytymistä. En kai minä vaan ole tuollainen?

Metsäläisyys on vielä niin kertakaikkisen lähellä, että tapakulttuuri monen muun asian ohessa ottaa edelleenkin aikaansa kehittyäkseen. Kun täällä polteltiin maapohjaisten tupien hämärissä tuohisia, siellä jossain muualla ajeltiin jo autoilla.

Mainittakoon, että 1990 luvun loppupuolella löydettiin Suomesta vielä tuollainen maapohjainen tupa, jota perhe asutti niin eristyksissä muusta maailmasta, että perheen lapsista ei tiedetty edes väestörekisterissä. Niin lähellä se vielä on ja esimerkkitapauksessa on hyvin vahva vertauskuvauksellinenkin lataus mukana.

Suomi täyttää 100 vuotta. Se on iso asia, mutta samalla se on valtavan lyhyt aika, verrataanpa sitä melkeinpä mihin tahansa. Meillä asuu edelleenkin ihmisiä, jotka ovat tätä maata vanhempia.

Meidän olisi hyvä ymmärtää mitä me silloin juhlimme. Mitä haluamme arvostaa ja mitä nostaa erityisesti esille. Mitä se suomalaisuus oikein on?

Meillä on monessa mielessä hurjasti kurottavaa muuhun maailmaan nähden. Me itse päätämme miten seuraavat 100 vuotta kulutetaan. Kyyhötämmekö edelleenkin keskenämme täällä piilossa maailman laidalla, vai avaammeko vihdoinkin silmämme maailmalle ja näytämme sille, että mekin olemme olemassa. Mekin osaamme. Meilläkin on jotain annettavaa.

Tämäkin asia noudattelee hyvin selvästi termodynamiikan järkähtämättömiä lakeja jos systeemiin ei saada ulkoapäin energiaa, se heikkenee.

Suomi 100 vuotta, oletko valmis? Finland 100 years, are you ready?

Vuosi oli 1995 ja olimme onnistuneet pääsemään silloisen tyttöystäväni, nykyisen vaimoni kanssa Amsterdamiin saakka vanhalla Opelin rottelolla. Niukkaa matkakassaa laskiessamme teimme tarkkaa matkasuunnitelmaa. Paluumatkan lisäksi vehkeissä olisi varaa tehdä pieni ketunlenkki jonnekin. Minne?

Valinta osoittautui mahdottomaksi. Lähettyvillä oli niin paljon houkuttelevia kohteita  vaivaisen 500 kilometrin säteeltä löytyi Pariisia, Lontoota, Stuttgartia, niiden väliin makupaloiksi Brysseliä, Luxembourgia, Kölniä, Bonnia. Lukuisia maita ja lukemattomia toinen toistaan kiinnostavampia kaupunkeja.

Saman matkan kun lähden ajamaan kotikaupungistani, olen edelleenkin samassa maassa ja matkan varrelle on sattunut käytännössä loputonta metsää, joita laikuttavat muutamat toisiaan muistuttavat kaupungit. Siinä hetkessä iski kateus. Kaikki oli niin helposti saavutettavissa. Rajamuodollisuuksiakin edusti pieni pomppu tiessä, kun maa vaihtui toiseen.

Kun kaikki on niinkin lähekkäin ja helposti saavutettavissa, syntyy helposti vaikutelma siitä, että maailma sellaisena kuin sen tunnemme, on tässä, eikä jossain muualla. Ollaan paikoissa, josta maailmanhistoriassa kerrotaan ja mistä moni tänäkin päivänä jokapäiväiseen elämään vaikuttavat asiat ovat saaneet alkunsa.

Me olemme kotoisin maailman laidalta ja se näkyy edelleenkin meissä hyvin vahvasti. Olemme erinomaisia eristäytymään niin kansakuntana kuin myös yksilötasolla. Elämä on tuolla jossain niin kaukana, ettei sinne oikein taksillakaan meinaa päästä.

Savolaisista voisi puheliaana kansana luulla toista, mutta heihinkin liittyy sama tauti  puhetta riittää, mutta jos savolaisen kanssa kaveriksi haluaa, siinä kuluukin sitten aikaa ja tupakkia. Eristäytymisessämme on etunsakin. Maailman kotkotukset eivät tänne yllä, ainakaan niin pahoina kuin muualla. Pakolaisongelmakin on sangen mitätöntä verrattuna käytännössä muihin Euroopan maihin. Siitä huolimatta se aiheuttaa kestämätöntä ahdistusta. Olemmehan tottuneet olemaan täällä keskenämme ja yksin omissa oloissamme. Homma on ok jos on kutsusta tultu.

Sivistyksemme on nuorta. Johan sen yliholhoava alkoholikulttuurimmekin osoittaa. Minkäs teet, kun aikuisia ihmisiä joudutaan vahtimalla vahtimaan viikonloppuisin ja varsinkin juhlapyhinä, joka sivusta seurattuna on aina yhtä pysäyttävä kokemus, mikä johdattaa väkisinkin tutkiskelemaan omaa käyttäytymistä. En kai minä vaan ole tuollainen?

Metsäläisyys on vielä niin kertakaikkisen lähellä, että tapakulttuuri monen muun asian ohessa ottaa edelleenkin aikaansa kehittyäkseen. Kun täällä polteltiin maapohjaisten tupien hämärissä tuohisia, siellä jossain muualla ajeltiin jo autoilla.

Mainittakoon, että 1990 luvun loppupuolella löydettiin Suomesta vielä tuollainen maapohjainen tupa, jota perhe asutti niin eristyksissä muusta maailmasta, että perheen lapsista ei tiedetty edes väestörekisterissä. Niin lähellä se vielä on ja esimerkkitapauksessa on hyvin vahva vertauskuvauksellinenkin lataus mukana.

Suomi täyttää 100 vuotta. Se on iso asia, mutta samalla se on valtavan lyhyt aika, verrataanpa sitä melkeinpä mihin tahansa. Meillä asuu edelleenkin ihmisiä, jotka ovat tätä maata vanhempia.

Meidän olisi hyvä ymmärtää mitä me silloin juhlimme. Mitä haluamme arvostaa ja mitä nostaa erityisesti esille. Mitä se suomalaisuus oikein on?

Meillä on monessa mielessä hurjasti kurottavaa muuhun maailmaan nähden. Me itse päätämme miten seuraavat 100 vuotta kulutetaan. Kyyhötämmekö edelleenkin keskenämme täällä piilossa maailman laidalla, vai avaammeko vihdoinkin silmämme maailmalle ja näytämme sille, että mekin olemme olemassa. Mekin osaamme. Meilläkin on jotain annettavaa.

Tämäkin asia noudattelee hyvin selvästi termodynamiikan järkähtämättömiä lakeja  jos systeemiin ei saada ulkoapäin energiaa, se heikkenee.