×

LingQをより快適にするためCookieを使用しています。サイトの訪問により同意したと見なされます クッキーポリシー.


image

"Rautatie" - Juhani Ahon kirjoittama romaani, Luku 8

Luku 8

Iltapäivä oli jo käsissä, ja Matti ja Liisa kävelivät rautatien rataa pitkin … sinnepäin kiinnittäen hitaista kävelyä, mistä äsken olivat tulen vauhdilla tulleet.

Matti kulki edellä, Liisa vähän jälempänä, kokien perästä tulla.

Eivät puhuneet mitään toisilleen. Matti ei tahtonut mitään virkkaa, ja Liisa ei tohtinut. Vielä olisi tehnyt Liisan mieli juonittelemaan ja vielä sen sisuksissa riidan halu kutkutti, mutta ei sitä sieltä uskaltanut päästää.

Matin herättyä oli Liisa ruvennut riitelemään ja saanut jo riidellä vähän aikaa ja haukkua Mattia … mutta kerran oikein selvittyään oli Matti heti kohta käskenyt hänen tukkimaan suunsa, käskenyt yhden kerran ja toisen kerran siivosti ja hiljaisesti … mutta kun Liisa siitä vain kiihtyi, niin silloin sanoi Matti kolmannen kerran: »Ole nyt, akka, vait … tahi ei sinua hyvä peri!»—ja siitä täytyi Liisan heretä riitelemästä … vaikka väkinäistä oli herkeäminen…

Ei ollut päivänpaistetta Matinkaan mielessä, kun hän heräsi ja katseli ympärilleen eikä tuntenut seutuja. Ei hän sitä oikein muistanut, mitä oli tapahtunut, mutta ei hän sitä kysynytkään…

Koki itse muistella, kun väännätteli kontti selässä astuen rataa myöten poikkipuulta poikkipuulle sanaakaan puhumatta. Vähän hän muisti, mutta ei kaikkia kuitenkaan…

—Minulla on sinun rahakukkarosi, sanoi Liisa ja ajatteli, että kun se sen tahtoo takaisin, niin saanhan edes sanoa, että »tokkohan annankaan, kun ei sinussa kuitenkaan taida olla sen haltijata vielä».

Mutta ei Matti tahtonutkaan kukkarotaan takaisin. Kulki, niinkuin ei olisi kuullutkaan… »Sitä hävettää», ajatteli Liisa.

—Kaksi markkaa sitä meni tältä viime taipaleelta ihan hukkaan … kun olisi lähtenyt siinä kohti pois, niihin ensin oli määrä mennä, niin ei olisi sekään raha mennyt hukkaan…

Mutta ei tämäkään vaikuttanut mitään.

Ja niin kulettiin taas ääneti linjasuoraa tietä myöten, ja ikävää oli matkan teko, kovin ikävätä kummastakin … niin ettei edes haastelemaan siitä tehnyt mieli.

Ilma näytti vielä rupeavan sateiseksi. Pilviä oli koko päivän aurinkoa vasten kasvattanut, ja ukkonenkin keskipäivällä jymissyt. Mutta siihen haihtui kuitenkin ukkonen, tuuli kampesihe itään ja alkoi sadetta nostaa.

Liisa oli muutamia kertoja taakseen katsonut, mutta Matti ei kertaakaan. Ei näkynyt niitä paikkoja, joista oli lähdetty kävelemään, mutta ei edessäkään päin erottanut muuta kuin yhtä suoraa ja yhä kapenevaa aukeata!

Mutta yht'äkkiä katastivat kumpainenkin taakseen. Oli korva ottavinaan niinkuin vihellystä jotain…

Hyvä olikin, että katsoivat taakseen … ja hyppäsivät kuta kiireimmiten tiepuoleen, toinen toiselle puolen tietä … muuten olisivat alle jääneet.

Juna sieltä tuli, hihkaisi vihaisesti kohdalla ja söhkäisi heidän välitsensä. Kylmä ilman henki nuolaisi molempain kasvoja ja tuntui selkäpiihin saakka.

—Siinä se nyt meni ja me olemme tässä, ajattelivat Matti ja Liisa.—Jos olisi oikein ollut, niin olisi saatu siinä mennäkin sen kahden markan edestä … eikä olisi tarvinnut kävellä … ja vielä olisi jäänyt tähdettäkin… Mutta eivät he näitä aatoksiaan kumpainenkaan toiselle ilmoitelleet.

Ja sitten rupesi satamaan heti kohta, kun juna oli ohitse mennyt, ja näytti siltä, että se ei helpota moneen päivään. Idästä sadetta nosti ja sieltä sitä kesti… Liisa kokosi hameet korvilleen, ja Matti nosti nuttunsa kauluksen pystyyn.

Hyvä toki, että edes tie pysyi kuivana. Mutta muuten ei ollut hyvä ollenkaan, paljoa ennemmin paha ja ikävä. Sen tunsivat kumpainenkin. Ja olisivat aikoja sitten takaisin kääntyneet, jos olisivat poispäin menossa olleet, mutta kun kotiin päin oli matka, niin pitihän sitä mennä … milloin häntä joutuneekaan omaan pirttiinsä?

Vaan eivät he enää vasta kuuna päivänä lähde … ei niin kummaa ihmettä, että he sitä lähtevät katsomaan … ei, vaikka laittaisivat kaksi tämmöistä rinnakkain ja koko maailman kansa sinne rientäisi.

Ja vettä rupesi yhä rankemmasti satamaan … kylmänlaista sadetta vielä. Matalaksi aleni taivas, harmaaksi sakeni ilma ja päiväkin jo laskujaan läheni…

Ei, kyllä he nyt sen ymmärtävät, etteivät ne heitä varten ole rautatiet ja muut semmoiset … hulluja he olivat ja lapsekkaita, kun tänne lähtivät… Ja jos vielä eivät olisi ajamaan lähteneet … olisivat edes tyytyneet siihen, että syrjästä katselivat … niin jo olisivat kohta kotona … vaan nyt, milloinhan lienevätkään?… Sohisten satoi vettä synkkään metsään kahden puolen tietä, ja raskaasti tuuli … ja virtanaan valui sitä vaatteiden laskoksissa ja läpikin tunki … tuli sitä hatun lierin yli Matin silmille ja märän hameen läpi tippui Liisan niskaan…

Satoi vettä Matin ja Liisan kotiin tullessakin vielä, yhtä matalana oli taivas ja yhtä harmaana ilma.

Läpimärkiä olivat, savessa jalat ja lahkeet ja hameen helmat. Mitä matkoja lienevät kulkeneetkaan … eivät sitä itsekään oikein tienneet. Eksyksissä olivat kulkeneet, soita rämpineet ja metsiä ja tiettömiä korpia. Jostain kohti oli Matti metsätietä ollut oikaisemaan lähtevinään ja Liisa oli kysymättä perästä tullut. Vaan ei ollut Matti kauan kulkenut, ennenkuin oli jo haihtunut… Ei ollut Liisa siihen mitään virkkanut, ääneti perässä tullut ja ajatellut, että »kulettakoon … tottapahan jonnekin kulettaa».

Olivathan viimein kuitenkin kyselemällä maantiehen yhtyneet … lumireen kohdalla juuri, jossa oma tie erosi maantiestä, ja sitä oli lähdetty kotimökille kulkemaan.

Ja se menneenviikkoinen harakka oli taas entiseltä sijaltaan männiköstä alkanut räkättää ja märkänä luuhakkeena kulkevain edessä hypellä puusta puuhun kahden puolen tietä.

—Tuossa se nyt taas on sama lintu, oli Liisa ajatellut. Kun olisi sen naurun ennen merkiksi arvannut, niin ei olisi tätäkään tullut…

Mutta ei Liisa siitä Matille mitään sanonut, ajatteli vain itseksensä noin.

Jo alkoi loppumatkalla livettää kummankin jalkaa … liukkaassa savessa olletikin, niin että pitkä tuli jälki ja oli monesti selälleen kaatua … mutta ei kuitenkaan kaatunut.

Lakoon oli ruis painunut pellolla ja lakoon paikoitellen sakea heinikko aitovarrella. Mustiksi olivat sateen puolelta aidat vettyneet ja huoneiden seinät ja ikkunain pielet.

Ja kun astuivat pirtin porstuasta sisään, niin vettä vuoti katosta, jotta oli iso lammikko lattialla…

Ei ollut pirtin katto kuitenkaan vuotanut. Ja uunin oli toki kotimies pannut lämmitä, että sai kuivailla.

Tinki kotimies yhtä ja toista kyselemään, mutta kun ei vastausta saanut, niin herkesi.

Eivät Matti ja Liisa, kuivaa päälleen saatuaan, sitä ajatelleet, mitä muut matkamiehet, että »on sitä nyt maailmaa nähty»;—sitä ajattelivat, että »ei ne meitä varten ole semmoiset … ei sekään rautatie…»

Eivätkä he siitä ikinä sanaakaan puhuneet … eivät keskenään eivätkä muiden ihmisten kanssa. Muuhun puheensa käänsivät, jos se sitä sattumalta läheni, ja aloittivat vähän vaiti oltuaan toisesta paikasta. Ja kun muiden kuulivat rautatiestä puhuvan, niin lähtivät siitä joukosta syrjempään tai eivät ollenkaan puheisiin puuttuneet, jos varoivat rautatien puheeksi tulevan.

* * * * *

Mutta kun he seuraavana aamuna kotiin tulonsa jälkeen nousivat vuoteeltaan ja katastivat ikkunasta ulos, oli idässä jo kirkas taivas ja pouta tulossa.

—Eihän tuo toki tuohon vaikuttanut … poudanpahan kuitenkin antoi, että heinään pääsee…

Niin ajatteli Matti ja niin Liisakin ajatteli, vaikka eivät he taaskaan siitä aatoksestaan toisilleen mitään virkkaneet.

Ja kun Liisa oli tarhalle mennyt lehmää lypsämään, kuuli hän, kuinka Matti pellon pientarella viikatettaan hioa helisteli.

—Se jo niittää … pitää tästä minunkin jo sinne kohta.—

Ja Liisan sydänalassa hytkähti yht'äkkiä niin hyvän mielen tunne, että pyörähti vesi silmään kesken lehmän lypsyn.

Pilven ranta väistyi aamun kuluessa yhä korkeammalle, ja sijan täytti kellahtava taivas. Aurinko alkoi sitten kimallutella kasteista pihanurmea ja vettyneistä seinistä nostattaa höyryilevää lämmintä.

Matti oli viikatteensa hionut, ja kurahtaen katkesi sen edessä kostea piennarheinä.

Ja lehmänsä lypsi Liisa, siivilöi pyttyyn maidon ja kissan kupposen pankon nurkkaukseen täytti.

Luku 8 Chapter 8

Iltapäivä oli jo käsissä, ja Matti ja Liisa kävelivät rautatien rataa pitkin … sinnepäin kiinnittäen hitaista kävelyä, mistä äsken olivat tulen vauhdilla tulleet. Afternoon was already at hand, and Matti and Liisa were walking along the railway track ... in the direction of the slow walk from which they had just come at the speed of fire.

Matti kulki edellä, Liisa vähän jälempänä, kokien perästä tulla. Matti walked ahead, Liisa a little further behind, trying to catch up.

Eivät puhuneet mitään toisilleen. They didn't say anything to each other. Matti ei tahtonut mitään virkkaa, ja Liisa ei tohtinut. Matti didn't want any crochet, and Liisa didn't dare. Vielä olisi tehnyt Liisan mieli juonittelemaan ja vielä sen sisuksissa riidan halu kutkutti, mutta ei sitä sieltä uskaltanut päästää. She still wanted to plot and still had the urge to quarrel, but she didn't dare to let it go.

Matin herättyä oli Liisa ruvennut riitelemään ja saanut jo riidellä vähän aikaa ja haukkua Mattia … mutta kerran oikein selvittyään oli Matti heti kohta käskenyt hänen tukkimaan suunsa, käskenyt yhden kerran ja toisen kerran siivosti ja hiljaisesti … mutta kun Liisa siitä vain kiihtyi, niin silloin sanoi Matti kolmannen kerran: »Ole nyt, akka, vait … tahi ei sinua hyvä peri!»—ja siitä täytyi Liisan heretä riitelemästä … vaikka väkinäistä oli herkeäminen… When Mat woke up, Liisa had started to argue and had already been able to argue for a while and scold Mat ... but once she had gotten over it, Mat had immediately told her to shut up, told her once and then again, cleanly and quietly ... but when Liisa got upset, Mat said it a third time: "Be quiet now, bitch ... or no good will come to you!"-and that made her wake up and stop arguing ... even though it was a tiresome thing to wake up...

Ei ollut päivänpaistetta Matinkaan mielessä, kun hän heräsi ja katseli ympärilleen eikä tuntenut seutuja. There was no sunshine in Mati's mind when he woke up and looked around, not knowing his surroundings. Ei hän sitä oikein muistanut, mitä oli tapahtunut, mutta ei hän sitä kysynytkään… He didn't really remember what had happened, but he didn't ask...

Koki itse muistella, kun väännätteli kontti selässä astuen rataa myöten poikkipuulta poikkipuulle sanaakaan puhumatta. He remembered himself, as he wiggled on the back of a container, stepping from cross-tree to cross-tree along the track without speaking a word. Vähän hän muisti, mutta ei kaikkia kuitenkaan… He remembered a little, but not all...

—Minulla on sinun rahakukkarosi, sanoi Liisa ja ajatteli, että kun se sen tahtoo takaisin, niin saanhan edes sanoa, että »tokkohan annankaan, kun ei sinussa kuitenkaan taida olla sen haltijata vielä». -"I have your purse," said Alice, thinking that when he wanted it back, I could at least say, "I'll give it to you, since you don't seem to have it yet.

Mutta ei Matti tahtonutkaan kukkarotaan takaisin. But Matti didn't want his purse back. Kulki, niinkuin ei olisi kuullutkaan… »Sitä hävettää», ajatteli Liisa. He walked as if he had never heard of it... "It's a shame," thought Liisa.

—Kaksi markkaa sitä meni tältä viime taipaleelta ihan hukkaan … kun olisi lähtenyt siinä kohti pois, niihin ensin oli määrä mennä, niin ei olisi sekään raha mennyt hukkaan… -Two marks of it were wasted on this last journey ... if you had gone off in the direction you were supposed to go, you would not have wasted that money either...

Mutta ei tämäkään vaikuttanut mitään. But that didn't make any difference either.

Ja niin kulettiin taas ääneti linjasuoraa tietä myöten, ja ikävää oli matkan teko, kovin ikävätä kummastakin … niin ettei edes haastelemaan siitä tehnyt mieli. And so we went silently down the road again, and the journey was a bad one, very bad for both of us ... so bad that we didn't even feel like challenging ourselves.

Ilma näytti vielä rupeavan sateiseksi. The weather still looked like it was going to get rainy. Pilviä oli koko päivän aurinkoa vasten kasvattanut, ja ukkonenkin keskipäivällä jymissyt. Clouds had been building up against the sun all day, and thunderstorms had also rolled in at noon. Mutta siihen haihtui kuitenkin ukkonen, tuuli kampesihe itään ja alkoi sadetta nostaa. But the thunderstorm dissipated, the wind cranked east and the rain started to pick up.

Liisa oli muutamia kertoja taakseen katsonut, mutta Matti ei kertaakaan. Liisa had looked back a few times, but not once had Matti. Ei näkynyt niitä paikkoja, joista oli lähdetty kävelemään, mutta ei edessäkään päin erottanut muuta kuin yhtä suoraa ja yhä kapenevaa aukeata! You couldn't see the places you had started walking from, but even ahead you could only see one straight and ever narrowing opening!

Mutta yht’äkkiä katastivat kumpainenkin taakseen. But suddenly they both looked back. Oli korva ottavinaan niinkuin vihellystä jotain… Had an ear like a whistle for something...

Hyvä olikin, että katsoivat taakseen … ja hyppäsivät kuta kiireimmiten tiepuoleen, toinen toiselle puolen tietä … muuten olisivat alle jääneet. It was a good thing they looked back ... and jumped to the side of the road, one side of the road, the other side ... otherwise they would have been run over.

Juna sieltä tuli, hihkaisi vihaisesti kohdalla ja söhkäisi heidän välitsensä. The train came from there, chuckling angrily as it passed and squeezed between them. Kylmä ilman henki nuolaisi molempain kasvoja ja tuntui selkäpiihin saakka. The cold breath of air licked both of our faces and felt all the way up to our backs.

—Siinä se nyt meni ja me olemme tässä, ajattelivat Matti ja Liisa.—Jos olisi oikein ollut, niin olisi saatu siinä mennäkin sen kahden markan edestä … eikä olisi tarvinnut kävellä … ja vielä olisi jäänyt tähdettäkin… Mutta eivät he näitä aatoksiaan kumpainenkaan toiselle ilmoitelleet. -"Well, that's that, and here we are," thought Matti and Liisa.-If it had been right, we could have got away with the two marks ... and we wouldn't have had to walk ... and there would have been a star left over... But neither of them told the other of their thoughts.

Ja sitten rupesi satamaan heti kohta, kun juna oli ohitse mennyt, ja näytti siltä, että se ei helpota moneen päivään. And then it started to rain just after the train had passed, and it looked like it wasn't going to get any easier for days. Idästä sadetta nosti ja sieltä sitä kesti… Liisa kokosi hameet korvilleen, ja Matti nosti nuttunsa kauluksen pystyyn. The rain came from the east, and from there it lasted... Liisa gathered her skirts around her ears, and Matti lifted the collar of his bonnet.

Hyvä toki, että edes tie pysyi kuivana. Of course, it's good that at least the road stayed dry. Mutta muuten ei ollut hyvä ollenkaan, paljoa ennemmin paha ja ikävä. But otherwise it was not good at all, much more bad and unpleasant. Sen tunsivat kumpainenkin. Both of them felt it. Ja olisivat aikoja sitten takaisin kääntyneet, jos olisivat poispäin menossa olleet, mutta kun kotiin päin oli matka, niin pitihän sitä mennä … milloin häntä joutuneekaan omaan pirttiinsä? And they would have turned back long ago, if they had been going away, but as it was the way home, they had to go ... when would he have been in his own room?

Vaan eivät he enää vasta kuuna päivänä lähde … ei niin kummaa ihmettä, että he sitä lähtevät katsomaan … ei, vaikka laittaisivat kaksi tämmöistä rinnakkain ja koko maailman kansa sinne rientäisi. But they won't leave until the moon ... not so strange a miracle that they'll go to see it ... no, even if they put two of these things side by side and the whole world would flock there.

Ja vettä rupesi yhä rankemmasti satamaan … kylmänlaista sadetta vielä. And it started to rain harder and harder ... cold rain still. Matalaksi aleni taivas, harmaaksi sakeni ilma ja päiväkin jo laskujaan läheni… The sky grew low, the air grew grey, and the day was already approaching its descent...

Ei, kyllä he nyt sen ymmärtävät, etteivät ne heitä varten ole rautatiet ja muut semmoiset … hulluja he olivat ja lapsekkaita, kun tänne lähtivät… Ja jos vielä eivät olisi ajamaan lähteneet … olisivat edes tyytyneet siihen, että syrjästä katselivat … niin jo olisivat kohta kotona … vaan nyt, milloinhan lienevätkään?… Sohisten satoi vettä synkkään metsään kahden puolen tietä, ja raskaasti tuuli … ja virtanaan valui sitä vaatteiden laskoksissa ja läpikin tunki … tuli sitä hatun lierin yli Matin silmille ja märän hameen läpi tippui Liisan niskaan… No, they will understand now that the railways and such things are not for them ... they were mad and childish when they came here ... And if they hadn't gone for a drive ... if they had at least contented themselves with watching from the sidelines ... they would soon be home ... but now, when will they be home?... It was raining water in the gloomy woods on both sides of the road, and the wind was heavy ... and it poured down in the folds of the clothes and dripped ... it came over the brim of the hat to Mati's eyes and through the wet skirt it dripped down Liisa's neck ...

Satoi vettä Matin ja Liisan kotiin tullessakin vielä, yhtä matalana oli taivas ja yhtä harmaana ilma. It was still raining when Mati and Liisa got home, the sky was just as low and the air just as grey.

Läpimärkiä olivat, savessa jalat ja lahkeet ja hameen helmat. They were soaked, with clay on the legs and sleeves and the skirts of the skirt. Mitä matkoja lienevät kulkeneetkaan … eivät sitä itsekään oikein tienneet. I wonder how far they had travelled ... they didn't really know themselves. Eksyksissä olivat kulkeneet, soita rämpineet ja metsiä ja tiettömiä korpia. They had wandered lost, wandered through bogs and forests and roadless heaths. Jostain kohti oli Matti metsätietä ollut oikaisemaan lähtevinään ja Liisa oli kysymättä perästä tullut. Somewhere along the forest road Matti had been on his way to take a shortcut and Liisa had followed him without asking. Vaan ei ollut Matti kauan kulkenut, ennenkuin oli jo haihtunut… Ei ollut Liisa siihen mitään virkkanut, ääneti perässä tullut ja ajatellut, että »kulettakoon … tottapahan jonnekin kulettaa». But Matti hadn't been walking long before he had already disappeared... Liisa hadn't said anything about it, she had followed silently, thinking "let him take his gold ... he'll take it somewhere".

Olivathan viimein kuitenkin kyselemällä maantiehen yhtyneet … lumireen kohdalla juuri, jossa oma tie erosi maantiestä, ja sitä oli lähdetty kotimökille kulkemaan. After all, they had finally joined the country road by asking ... at the snowdrift just where the road separated from the country road, and they had set off to the cottage.

Ja se menneenviikkoinen harakka oli taas entiseltä sijaltaan männiköstä alkanut räkättää ja märkänä luuhakkeena kulkevain edessä hypellä puusta puuhun kahden puolen tietä. And the magpie from the previous week had started snoring again from his old place in the pine forest and was jumping from tree to tree on both sides of the road in front of me as a wet bone bundle.

—Tuossa se nyt taas on sama lintu, oli Liisa ajatellut. -It's the same bird again, Liisa had thought. Kun olisi sen naurun ennen merkiksi arvannut, niin ei olisi tätäkään tullut… If I had known that laugh would be the signal before, this wouldn't have happened either...

Mutta ei Liisa siitä Matille mitään sanonut, ajatteli vain itseksensä noin. But Liisa didn't say anything to Mat about it, she just thought so to herself.

Jo alkoi loppumatkalla livettää kummankin jalkaa … liukkaassa savessa olletikin, niin että pitkä tuli jälki ja oli monesti selälleen kaatua … mutta ei kuitenkaan kaatunut. Already at the end of the journey both of their legs started to slip ... in the slippery clay, so that there was a long trail and I had to fall on my back several times ... but I didn't fall anyway.

Lakoon oli ruis painunut pellolla ja lakoon paikoitellen sakea heinikko aitovarrella. Rye had squeezed into the field and thick grass in places on the fence line. Mustiksi olivat sateen puolelta aidat vettyneet ja huoneiden seinät ja ikkunain pielet. The fences were blackened by the rain, and the walls and window sills of the rooms.

Ja kun astuivat pirtin porstuasta sisään, niin vettä vuoti katosta, jotta oli iso lammikko lattialla… And when they entered through the staircase of the barn, water poured from the ceiling, so that there was a big puddle on the floor...

Ei ollut pirtin katto kuitenkaan vuotanut. But the roof of the barn had not leaked. Ja uunin oli toki kotimies pannut lämmitä, että sai kuivailla. And of course the oven was heated by the landlord, so he could dry it.

Tinki kotimies yhtä ja toista kyselemään, mutta kun ei vastausta saanut, niin herkesi. The househusband asked him one question and another, but when he got no answer, he got sensitive.

Eivät Matti ja Liisa, kuivaa päälleen saatuaan, sitä ajatelleet, mitä muut matkamiehet, että »on sitä nyt maailmaa nähty»;—sitä ajattelivat, että »ei ne meitä varten ole semmoiset … ei sekään rautatie…» Matti and Liisa, when they got dry, did not think, as the other travellers did, that "we have seen the world";-they thought that "they are not for us ... neither is the railway..."

Eivätkä he siitä ikinä sanaakaan puhuneet … eivät keskenään eivätkä muiden ihmisten kanssa. And they never said a word about it ... not to each other and not to other people. Muuhun puheensa käänsivät, jos se sitä sattumalta läheni, ja aloittivat vähän vaiti oltuaan toisesta paikasta. They turned their speech to the rest, if it happened to come near, and, having been a little silent, started from another place. Ja kun muiden kuulivat rautatiestä puhuvan, niin lähtivät siitä joukosta syrjempään tai eivät ollenkaan puheisiin puuttuneet, jos varoivat rautatien puheeksi tulevan. And when they heard others talking about the railways, they moved away from the crowd, or didn't intervene at all if they were afraid of the railways being mentioned.

* * * * *

Mutta kun he seuraavana aamuna kotiin tulonsa jälkeen nousivat vuoteeltaan ja katastivat ikkunasta ulos, oli idässä jo kirkas taivas ja pouta tulossa. But when they got out of bed the next morning and looked out of the window, there was a clear sky in the east and it was getting cloudy.

—Eihän tuo toki tuohon vaikuttanut … poudanpahan kuitenkin antoi, että heinään pääsee… -Of course that didn't have any effect on it ... but the boy did let him get into the hay...

Niin ajatteli Matti ja niin Liisakin ajatteli, vaikka eivät he taaskaan siitä aatoksestaan toisilleen mitään virkkaneet. So thought Matti, and so thought Liisa, though again they said nothing to each other about it.

Ja kun Liisa oli tarhalle mennyt lehmää lypsämään, kuuli hän, kuinka Matti pellon pientarella viikatettaan hioa helisteli. And when Liisa had gone to the barn to milk the cows, she heard Matti in the field, grinding his scythe.

—Se jo niittää … pitää tästä minunkin jo sinne kohta.— -I'm already mowing ... I've got to get there soon.-

Ja Liisan sydänalassa hytkähti yht’äkkiä niin hyvän mielen tunne, että pyörähti vesi silmään kesken lehmän lypsyn. And Liisa's heart suddenly felt so good that she felt like water in her eyes in the middle of milking a cow.

Pilven ranta väistyi aamun kuluessa yhä korkeammalle, ja sijan täytti kellahtava taivas. As the morning wore on, the edge of the clouds receded higher and higher, and the place was filled by a floating sky. Aurinko alkoi sitten kimallutella kasteista pihanurmea ja vettyneistä seinistä nostattaa höyryilevää lämmintä. The sun then began to glint off the dewy lawn and the steamy warmth began to rise from the weathered walls.

Matti oli viikatteensa hionut, ja kurahtaen katkesi sen edessä kostea piennarheinä. Matti had sharpened his scythe, and with a gurgle the damp little scythe broke in front of him.

Ja lehmänsä lypsi Liisa, siivilöi pyttyyn maidon ja kissan kupposen pankon nurkkaukseen täytti. And she milked her cow, strained the milk into a bowl, and filled the cat's cup in the corner of the bank.