Teinit ovat ihania ja siksi heitä voisi kuvata muutenkin kuin häiriköinä
Tämänkin tajuan vasta nyt, kun se tapahtuu omassa kodissani.
Lasten ja vanhempien suhde toimii niin, että ensimmäiset kymmenisen vuotta odotat saavasi hetken rauhan lapselta. Seuraavat kymmenen vuotta toivot, että lapsi ei karkaisi pois, oven taakse, kavereiden luokse, omiin ajatuksiinsa, rauhaan sinulta.
Kaiken kuuluu mennä juuri näin. Ensin lapsi roikkuu ihan fyysisesti kiinni heissä, jotka antavat turvan, suojan, ruuan, rakkauden, opettavat elämän, esittelevät maailman. Ja sitten lapsen on irrottauduttava, käännyttävä kohti muuta maailmaa, jotain hänen omaansa.
Käännös on raju, eikä se tapahdu aina sovussa.
Vanhempaa ei lohduta, että näin sukupolvien ketju toimii.
Totuin pitämään lasta vasten ihoani. Hierottiin neniä, höpötettiin. Helpotuin, kun lapsi otti tiiviin symbioosin ja jatkuvan vaatimisen jälkeen etäisyyttä. Mutta apua, sekö irtoaa lopulta kokonaan?
Julkinen puhe vanhemmuudesta keskittyy vauvoihin ja pikkulapsiin. Käsittelyssä ovat tavarat (kuolasuoja kantoliinaan), kasvun vaiheet (bataattisosetta puolivuotiaalle) ja hoitojärjestelyt (voisiko isäkin hoitaa omaa lastaan).
Koululaiset taas ovat olemassa kuluttajina (uusi reppu, kalliit harrastukset, PokemonGo).
Entä teinit? Mitä ja missä he ovat?
Ilta-Sanomat kertoi viime viikolla (IS 1.3. ), että "lorvivista nuorista on tullut riesa Keravan Prismassa". Tilannekuvaus kaupan aulassa:
"Nuoret pitivät kovaa meteliä. Energiajuomatölkkejä oli lattialla sikin sokin. Yksi tyttö lakkasi kynsiään." Jutussa "kotiäiti Sari" kertoo, että hän on "joutunut kauppareissulla ohittamaan aulassa notkuvia nuorisojoukkoja". Tämä on "ilmiö", jonka myös Prisman johtaja myöntää, ja vaikka hän suhtautuu asiaan rauhallisesti, nuorten käytös arvioidaan jutun arvoiseksi. Näinhän nuoriso usein nähdään: lorvivana joukkiona, jonka pelottavuus voi perustua esimerkiksi siihen, että he "oleilevat". Ei auta, että nuorten toistellaan olevan toivottuja, jopa avuksi kauppakeskuksissa.
Yksi tyttö lakkasi kynsiään?
En väheksy teinien rasittavuutta tai raivoa. Nuori ihminen voi olla kiittämätön, kohtuuton, itsekäs ja ilkeä, ainakin omien päiväkirjojeni perusteella. Jos lapsi tuhoaa omia mahdollisuuksiaan, vanhempi ei jaksa ajatella, että onpas kiinnostava kehitysvaihe.
Meillä muilla olisi mahdollisuus katsoa teinejä toisin silmin. Nuorethan ovat järkyttävän suloisia, lutusia ja paljaita. Heissä on kaikki päällekkäin: varmuus ja epävarmuus, lapsuus ja aikuisuus, määrätietoisuus ja hukassa oleminen, herkkyys ja kovuus, tieto ja kokemattomuus.
Teineistä näkee kilometrin päähän, että he etsivät itseään, tietään, rajojaan ja välillä myös raajojaan. Miksi he eivät saisi "oleskella"? Lapsiystävällisistä yhteiskunnista puhutaan, mutta millainen olisi teinejä arvostava ympäristö: sellainenko, jossa hysteerisesti naurava teinityttöjen lauma saisi jatkaa nauruaan, vaikka he sattuisivat olemaan vaatekaupan pukukopissa.
Ehkä nuoria ei edes pitäisi katsoa kaukaa, vaan ihan tosi läheltä.
Onneksi on Skam. Norjalaisista lukiolaisista kertova Skam on kai "nuortensarja", mutta sitä katsovat myös vanhemmat . Skam on ihana, sillä siinä juoneksi, teemaksi ja aiheeksi riittävät nuoruus ja sen ylitsepursuavan suuret tunteet. Se ei moralisoi teiniyden ominaispiirteitä.
Nuorille lähes kaikki tapahtuu ensimmäistä kertaa: seksi, känni, häpeä, jätetyksi tuleminen, mustasukkaisuus, ihastus, erilaisuuden kokemus. Tunteet ovat puhtaita, niitä ei selitetä pois.
Skamin suurimpia oivalluksia on, että teinien elämä tapahtuu suhteessa kavereihin. Vanhempia tai opettajia ei näy, heillä ei ole merkitystä, ainakaan he eivät tajua mitään.
Jokainen sukupolvi kuvittelee vuorollaan, että he keksivät kaiken itse. On huvittavaa tajuta teinien ajattelevan, ettei aikuinen voi tietää, millaista on olla nuori vaikka suunnilleen ainoa asia, jonka aikuisesta voi varmasti tietää on se, että hän on ollut nuori.
Me voimme rakastaa ja arvostaa nuoria, vaikka he eivät juuri nyt meitä huomaisi. Siskoni, lukiolaisten ope ja äiti itsekin, pukee sanoiksi omat ajatukseni: "Kaikki Skamin henkilöt on tosi rakastettavia. Tekisi mieli paijata jokaista ja sanoa: tiiäthän, että olet tosi ihana just tommosena ja kelpaat. " Vanhempi tyttäreni on 13-vuotias. Hän liukuu kohti omaa maailmaansa, jossa minulla ei ole sijaa.
Tässä on nuoren ja vanhemman ero: minä haluan tietää, mitä hänelle kuuluu. Mutta ei nuorta niin kiinnosta vanhempien elämä. Hän saattaa haluta olla aikuinen, mutta ei äitinsä.
Kun kysyn 13.-vuotiaalta Skam-veteraanilta, haluaisiko hän lukea meidän aikuisten Facebook-keskustelun Skamista, hän katsoo minua, tekee "no arvaa" -ilmeen, kääntyy omaa huonettaan kohti ja sanoo: "Moikka!"
