Kuinka tärkeä on oma Palestiinan valtio?
”Politiikka on ollut minulle aina keino, ei päämäärä. Sanon tämän siksi, koska olen ajan myötä tullut huomanneeksi, että monille ihmisille politiikka on pikemminkin itse päämäärä. Siitä lähtien kun lapsena kuuntelin aikuisten kiihkeitä keskusteluja politiikasta kotonamme Jerusalemissa, ja myös sen jälkeen kun itse aloin osallistua poliittiseen toimintaan ja väittelyihin, olen ymmärtänyt, että jotkut ihmiset yksinkertaisesti nauttivat osallistumisesta politiikkaan piittaamatta loppujen lopuksi paljoakaan niistä tavoitteista, joiden nimissä he sitä tekevät.”
Näin kirjoittaa palestiinalainen filosofian professori Sari Nusseibeh hyvin ajankohtaisessa teoksessaan What is a Palestinian state worth? eli Minkä arvoinen on oma palestiinalainen valtio. Itä-Jerusalemissa sijaitsevan Al-Qudsin yliopiston rehtorinakin työskennellyt Nusseibeh oli pitkään keskeinen vaikuttaja Palestiinan itsenäisyysliikkeessä toimien muun muassa palestiinalaishallinnon edustajana Jerusalemissa.
Lähi-idän tilannetta lähemmin seuraavat ovat olleet hyvin huolissaan Israelin ja palestiinalaisten rauhanprosessin sekä etenkin niin sanotun kahden valtion mallin tulevaisuudesta Yhdysvaltojen presidentinvaalien ja Donald Trumpin vaalivoiton jälkeen. Trump kun näyttäisi antavan Israelin johtajille pitkälti vapaat kädet toimia palestiinalaiskysymyksen osalta kuten haluavat.
Poliitikot, diplomaatit ja maailman mediat ovat kuitenkin puhuneet kahden valtion mallista Lähi-idän rauhanprosessin keskeisenä päämääränä kohta neljännesvuosisadan ajan. 137 YK:n jäsenmaata on vieläpä tunnustanut itsenäisen Palestiinan valtion. Mutta todellisuudessa mitään Palestiinan valtiota ei ole olemassa. Palestiinalaishallinnon kontrolloimat saarekkeet miehitetyllä Länsirannalla ovat kuin Etelä-Afrikan rotuerottelukauden aikaiset bantustanit apartheidmuurin reunustamien juutalaissiirtokuntien välissä.
Palestiinalaishallinnon alaisuudessa on vain 18 prosenttia koko Länsirannan alueesta. Israelin ja palestiinalaisten välillä ei ole moneen vuoteen käyty minkäänlaisia rauhanneuvotteluja. Hyvin perustein voidaankin kysyä, mistä palestiinalaiset ylipäänsä neuvottelisivat Israelin kanssa nyt kun Trumpin vaalivoitto on kasvattanut entisestään Israelin johtajien itsevarmuutta.
Tähän kysymykseen Sari Nusseibeh yrittää etsiä vastauksia. Hän toteaa kirjassaan, ettei ole koskaan ollut kiinnostunut politiikasta pelkästään poliittisena pelinä. Sen myötä myös ajatus Palestiinan valtiosta on aina ollut hänelle keino saavuttaa tietty päämäärä – oli se sitten kaikkien kollektiivinen hyvinvointi tai sortovaltaan perustuvan valtion muuttaminen vapautta korostavaksi valtioksi. Mutta ennen syventymistä Sari Nusseibehin pohdintoihin vaihtoehtoisten ratkaisumahdollisuuksien löytämiseksi Palestiinan konfliktiin palataan hetkeksi alueen historiaan ja siihen, miten nykytilanteeseen on päädytty.
”Tämän päivän konflikti juontaa juurensa ensimmäisen maailmansodan päättymiseen, jolloin voitokkaat eurooppalaiset ympärysvallat jakoivat sodassa hävinneen Osmanien valtakunnan. Osasta Osmanien valtakunnan alaisuudessa olleista arabikansojen asuttamista alueista tuli itsenäisiä kansallisvaltioita. Palestiina oli yksi niistä alueista, jotka eivät itsenäistyneet. Sen sijaan Kansainliitto julisti vuonna 1922 alueen Britannian mandaatiksi.”
Palestiinassa asui 1920-luvun alussa puoli miljoonaa islaminuskoista palestiinalaista, noin 80 000 juutalaista ja kutakuinkin saman verran kristittyjä. Palestiinan alue oli ollut muslimienemmistöinen ja ristiretkien aikoja lukuun ottamatta myös muslimihallitsijoiden alaisuudessa vuodesta 638 aina Osmanien valtakunnan päättymiseen asti.
Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Britannia ja Ranska jakoivat Osmanien valtakunnan alaisuudessa olleet alueet osittain sattumanvaraisesti useaksi eri kuningaskunnaksi ja valtioksi. Näin saivat alkunsa esimerkiksi Irak, Jordania ja Saudi-Arabia. Nykyinen Syyria ja Libanon jäivät Ranskan mandaattialueeksi. Palestiina sekä nykyinen Arabiemiraattien alue jäivät Britannian alaisuuteen. Vuonna 1917 Britannian ulkoministeri, lordi Arthur Balfour ilmoitti Britannian hallituksen kannattavan juutalaisvaltion perustamista Palestiinaan. Britannian parlamentin vuonna 1939 tekemässä ehdotuksessa itsenäisen Palestiinan tulevaisuudesta alue oli määrä jakaa kolmeen yhtä suureen osaan islaminuskoisten, kristittyjen ja juutalaisten kesken. Toisen maailmansodan jälkeen päädyttiin lopulta malliin, jossa Israelin valtio sai 57 prosenttia Palestiinan maista ja loput jaettiin Jordanian ja Egyptin kesken. Vuonna 1948 käydyn sodan jälkeen Israelin hallussa oli jo 78 prosenttia koko Palestiinasta, kaikki muut alueet paitsi Jordanjoen Länsiranta ja Gazan alue. 19 vuotta myöhemmin, vuonna 1967, Israel miehitti nämä molemmat alueet niin sanotussa kuuden päivän sodassa – palestiinalaisten kannalta yllättävin seurauksin, Sari Nusseibeh kirjoittaa.
”Siinä missä Israelin vuonna 1948 käymä voitokas sota arabimaita vastaan käytännössä eliminoi Israelin ainoan legitiimin kilpailijan Palestiinan maista, nimittäin palestiinalaiset, niin paradoksaalisesti Israelin toinen voitto naapurimaista vuonna 1967 käydyssä kuuden päivän sodassa antoi palestiinalaisille uuden mahdollisuuden nousta kansainväliselle näyttämölle. Vuoden 1948 sodan jälkeen Palestiinan alue jaettiin Israelin, Egyptin ja Jordanian kesken ja alueen arabiväestö kadotti lähes täydellisesti keskinäisen yhtenäisyyden tunteen ja kansallisen identiteetin. Mutta vuoden 1967 sota yhdisti poliittisesti pitkään erillään olleet Palestiinan alueen osat ja avasi uudelleen yhteydet toisistaan eristyksissä eläneiden palestiinalaisväestöjen kesken.”
Kuuden päivän sodan alkaessa Sari Nusseibeh oli juuri täyttänyt 18 vuotta. Israelin sotilaat ryöstivät hyökkäyksessä koko Nusseibehin perheen omaisuuden ja pakkolunastivat perheen viljelymaat Jordanjoen laaksossa. Sari Nusseibeh lähti seuraavana syksynä Oxfordiin Englantiin opiskelemaan filosofiaa.
Kirjassaan hän kuitenkin muistelee, kuinka Israelin miehityksen jälkeen hän ensimmäisen kerran pääsi tapaamaan palestiinalaisia sukulaisia, jotka olivat asuneet Israelin rajan takana Haifassa, Nasaretissa tai Länsi-Jerusalemissa. Erillään olleiden palestiinalaisalueiden yhdistymisen myötä Palestiinan vapautusjärjestöstä PLO:sta tuli pian Palestiinan kansan virallinen edustaja rauhantunnusteluissa ja kansainvälisessä politiikassa. Tänä päivänä palestiinalaisia on kaikkiaan noin 12 miljoonaa, eli selvästi enemmän kuin Israelin kansalaisia, joita on 8,5 miljoonaa. Alle puolet palestiinalaisista, vajaa viisi miljoonaa ihmistä, elää palestiinalaishallinnon valvomilla alueilla Länsirannalla ja Hamas-järjestön hallitsemassa Gazassa. Vajaa kaksi miljoonaa palestiinalaista asuu Israelissa, suurin osa Israelin kansalaisina. Lisäksi yli kolme miljoonaa palestiinalaista elää pakolaisina naapurimaissa Jordaniassa, Syyriassa ja Libanonissa ja noin kaksi miljoonaa palestiinalaista on levittäytynyt eri puolille maailmaa, Persianlahden maihin, Chileen, Yhdysvaltoihin, Kanadaan ja Eurooppaan. Sari Nusseibeh toteaa, että näillä kaikilla palestiinalaisilla on erilaiset toiveet ja näkemykset Palestiinan tulevaisuudesta.
”Vuosikymmeniä jatkuneet sovintoneuvottelut eivät ole onnistuneet aikaansaamaan kahden valtion ratkaisua. Tätä epäonnistumista voidaan selittää lukuisilla eri syillä, niin paikallisella vastustuksella molempien osapuolten keskuudessa kuin myös vaikutusvaltaisten eturyhmien ja hallitusten harjoittamalla painostuksella, jonka taustalla on ollut näiden pyrkimys ylläpitää epävakautta Lähi-idässä omien tarkoitusperiensä edistämiseksi. Meitä alueen asukkaita on kuitenkin kannustettu elämään kahden valtion fantasian kuplassa, pitäen yllä kuvitelmaa niin sanotusta rauhanprosessista, vaikka kahden valtion ratkaisun mahdollisuudet ovat kutistuneet silmiemme edessä.”
Israelin ja Yhdysvaltojen päättäjillä, juutalaisten painostusryhmillä ulkomailla sekä myös monilla arabimailla on varmasti ollut omat intressinsä, joiden ajamiseksi konfliktin jatkuminen on voinut olla kannattavaa. Samaan hengenvetoon palestiinalaisfilosofi Sari Nusseibeh kuitenkin muistuttaa, että myös palestiinalaisten omien johtajien joukosta löytyy ihmisiä, jotka ovat käyttäneet hyväksi asemaansa palestiinalaishallinnossa lähinnä omien rikkauksien ja valtansa pönkittämiseen. Mutta jollei kahden valtion malli ole enää varteenotettava vaihtoehto rauhan ja hyvinvoinnin edistämiseksi, niin mitä sitten seuraavaksi? Sari Nusseibeh mainitsee useita vaihtoehtoisia ratkaisumalleja, kuten kaksikansainen yhden valtion malli, kahden valtion liittovaltio tai itsehallinnollisista alueista muodostettava valtioliitto. Tällä hetkellä Israelin johtajat näyttävät olevan kuitenkin kuuroja näillekin ehdotuksille, ja siksi Nusseibeh päätyy lopulta vaihtoehtoon, joka saattaisi toimia eräänlaisena sokkiterapiana ja kenties onnistuisi herättämään Israelin päättäjät ymmärtämään nykyisen miehityksen epäinhimillisyyden.
”Haluankin ehdottaa, että Israel virallisesti liittäisi itseensä miehitetyt alueet ja että palestiinalaiset suostuvat siihen, että Israel säilyy juutalaisena valtiona. Vastaavasti Israelin tulisi myöntää kaikille palestiinalaisille täydelliset kansalaisoikeudet, lukuun ottamatta äänioikeutta ja oikeutta asettua ehdolle vaaleissa. Näin ollen valtio olisi juutalainen, mutta maa muodostuisi kahdesta kansallisuudesta, ja myös kaikkien maassa asuvien arabien hyvinvoinnista pidettäisiin huolta. Palestiinalaisille tämä skenaario takaisi paljon paremman elämän kuin mitä he ovat kokeneet lähes 50 vuotta kestäneen miehityksen aikana, tai mikä heillä olisi odotettavissa palestiinalaisalueiksi kutsutuissa mutta vain näennäisesti itsehallinnollisissa palestiinalaisten saarekkeissa.”
Sari Nusseibeh toteaa kirjassaan, että palestiinalaiset eivät pidä omaa Palestiinan valtiota osana jotakin jumalallista suunnitelmaa. Useimmat palestiinalaiset haluaisivat hänen mukaansa yksinkertaisesti elää normaalia elämää omassa kotimaassaan. Täysin utilitaristisesta näkökulmasta katsottuna Nusseibeh päättelee, että jos Israelin valtio kansainvälisen takaajan tukemana tarjoaisi palestiinalaisille puitteet hyvälle elämälle, johon he muuten tarvitsisivat omaa kansallisvaltiota, niin mihin sitä omaa valtiota enää tarvittaisiin? Myönnytyksenä Israelille miehitetyillä alueilla syntyneet palestiinalaiset eivät Nusseibehin ehdotuksessa kuitenkaan saisi äänioikeutta eivätkä oikeutta asettua ehdolle Israelin parlamentin Knessetin vaaleissa. Mutta jopa ilman näitä etuisuuksia elämä tämänkaltaisessa skenaariossa olisi Nusseibehin mukaan paljon parempaa kuin nykyinen ahdinko yhä jatkuvan miehityksen alla.
Sari Nusseibeh huomauttaa, että itse asiassa Itä-Jerusalemin palestiinalaiset ovat eläneet hänen kuvailemansa skenaarion kaltaisessa tilanteessa jo kohta 50 vuoden ajan. Pysyvän oleskeluluvan haltijoina he ovat voineet liikkua ja työskennellä eri puolilla Israelia ja miehitettyä Länsirantaa. Heillä on ollut täydet oikeudet julkisiin hyvinvointipalveluihin sekä myös äänioikeus paikallisvaaleissa, mutta ilman Israelin kansalaisuutta he eivät ole voineet äänestää Israelin valtakunnallisissa vaaleissa.
”Viime kädessä on kyse siitä, kuinka tärkeää on oma Palestiinan valtio. Kysymys käsittää paitsi sen, mitä varten valtiot ovat ylipäänsä olemassa, eli mitä tarpeita valtion tulisi tyydyttää, myös sen mihin myönnytyksiin pitäisi olla valmis Palestiinan valtion aikaansaamiseksi, tai mikä olisi oikeudenmukainen hinta, jonka olisimme valmiita maksamaan sen synnyttämiseksi. Myös Israelin juutalaisten tulisi pohtia palestiinalaisväestön asemaa osana kysymystä siitä, mitä varten he oikeastaan haluavat juutalaisen valtion, ja mitä kompromisseja, sekä alueellisia että ideologisia, heidän tulisi olla valmiita tekemään myös palestiinalaisten oikeuksien turvaamiseksi.”
