Syyrialaisten kertomuksia keskeltä sotaa ja raunioita
"Syyria oli tunnettu ”vaikenemisen valtakuntana”. Vuonna 2011 maa puhkesi puhumaan – ei yhdellä äänellä, vaan miljoonilla. Väkivallaton protestiliike rikkoi uskonnolliset ja etniset rajat ja levisi maan jokaiseen kolkkaan pitkään tukahdutetun energian suunnattomana purkauksena. Kukaan ei pystynyt kontrolloimaan sitä, ei yksikään puolue, johtaja tai aatteellinen ohjelma, kaikkein vähiten siinä onnistui repressiivinen valtiokoneisto, joka vastasi protesteihin tuliaseilla, joukkopidätyksillä, seksuaalisella väkivallalla ja kidutuksella, jota kohdistettiin jopa lapsiin." Näin kuvaavat kuusi vuotta sitten alkanutta Syyrian konfliktia syyrialaissyntyiset kirjoittajat Robin Yassin-Kassab ja Leila al-Shami viime vuonna ilmestyneessä kirjassaan Maa liekeissä – Syyrialaiset vallankumouksessa ja sodassa. Selkkaus alkoi maaliskuussa 2011 väkivallattomana kansanliikkeenä, joka laajeni vallankumoukseksi osana arabimaiden kansannousuja, arabikevättä. Mutta niin kuin jokaista vallankumousta seuraa vastavallankumous, niin kävi myös Syyriassa. Vallankumousta tukahduttamaan nousi mahtavia voimia useammalta kuin yhdeltä taholta. Samalla vallankumous muuntui väkivaltaiseksi vastustajiensa tahdon mukaisesti:
"Muutaman lyhyen hetken ajaksi kansanliike muutti kaiken. Sitten vastavallankumoukset murskasivat liikkeen. Poltetun maan strategiallaan hallitus ajoi maanpakoon miljoonia ihmisiä; vapautetuille alueille jääneiden piti keskittyä hengissä pysymiseen. Syyriasta tuli sijaissotien ja ulkomaisten väliintulojen näyttämö, jolla sunni- ja shiia-muslimit selvittelivät välejään. Iranilaiset ja shiiojen kansainväliset joukot tukivat hallitusta; ulkomailta Syyriaan tuli laumoittain sunni-kiihkoilijoita liittyen järjestöön, joka alkoi kutsua itseään Islamilaiseksi valtioksi, joka tunnetaan nimilyhenteellä ISIS." Syksyllä 2015 Syyrian sotaan liittyi ilmavoimiensa massiivisella väliintulolla myös Venäjä, joka tavoittelee itselleen paikkaa geopolitiikan auringossa maailman muiden mahtavien valtioiden tasaveroisena kumppanina. Joulun alla 2016 Venäjän tuhoisilla pommituksilla oli ratkaiseva osa siinä, että presidentti Bashar al-Assadin joukot valtasivat hallitusta vastustavien kapinallisten viimeiset asemat Aleppon kaupungissa. Sen jälkeen Venäjä on alkanut puuhata Syyriaan Pax Russicaa yhdessä Assadia tukeneen Iranin ja Assadin kaatamista aikaisemmin kaavailleen Turkin kanssa.
Aleppon voittajien sanelemaan rauhaan haluttaisiin epäilemättä mukaan myös Yhdysvallat, mutta toistaiseksi on epäselvää, suostuvatko amerikkalaiset tällaiseen saaliinjakoon vai pitävätkö he sietämättömänä sitä, että Lähi-idän geopoliittiselle tunkiolle tulisi kukkoilemaan heidän lisäkseen muitakin. Valkoisen talon isännäksi tuota pikaa asettuvaa Donald Trumpia ja hänen hallintoaan diili Syyriasta saattaa houkuttaa. Toisaalta Washingtonissa on myös vahvoja voimia, jotka vastustavat lähenemistä Venäjän kanssa. Syyrian sota on alkaneen vuosisadan tuhoisin aseellinen konflikti. Arviot kuolonuhrien määrästä vaihtelevat kolmestasadasta tuhannesta puoleen miljoonaan. Yli puolet syyrialaisista on joutunut jättämään kotinsa, heistä taas puolet on paennut ulkomaille.
Robin Yassin-Kassabin ja Leila al-Shamin kirja on tärkeä siksi, että se antaa äänen syyrialaisille itselleen, esittää heidät muunakin kuin uhreina tai fanaattisina islamisteina. Se kertoo, kuinka moniääninen, moni-ilmeinen ja johtajaton oli arabikevään innoittama kansannousu Assadin ja Baath-puolueen diktatuuria vastaan. Kirja kuvaa aluksi tilannetta Syyriassa ennen protestiliikkeen alkua ja ennen ulkopuolisten voimien väliintuloa. Sen jälkeen kirjoittajat käyvät läpi pian kuusi vuotta kestäneen konfliktin vaiheet.
Kun aloin lukea kirjaa, en tiennyt mitään sen kirjoittajista. Tekstistä voi päätellä, että he ovat jonkin sortin vasemmistolibertäärejä tai anarkisteja, epädogmaattisia joka tapauksessa. Kirjasta ja varsinkin kirjoittajien blogiteksteistä ja muista internet-esiintymisistä huokuu katkeruus niitä vasemmistolaisia kohtaan, jotka ovat valinneet Assadin hallituksen ja Putinin Venäjän pienempänä pahana, ellei suorastaan ”edistyksellisenä” vaihtoehtona. Joissakin Yassin-Kassabin kirjoituksissa katkeruus näyttää voittaneen objektiivisen arviointikyvyn. Kirjoittaja on muun muassa luokitellut Assadin ja Putinin kannattajiksi myös henkilöitä, jotka eivät sitä ole.
Syyrian kansannousu militarisoitui, kun hallitus tukahdutti liikehdinnän äärimmäisen väkivaltaisesti ja pakotti opposition aseelliseen vastarintaan. Sitä ennen oli hallituksen kontrollin ulkopuolelle jääneille alueille perustettu koordinointikomiteoita, jotka pyrkivät järjestämään jonkinlaista paikallishallintoa. Ne myös yrittivät pitää kansannousun väkivallattomana niin pitkään kuin mahdollista.
"Kansalaisten vastarinnassa nuorison osuus oli huomattavan suuri. Heikkoutena oli järjestäytyneen työväenliikkeen puuttuminen. Syyriassa ei ollut kokemusta teollisuustyöläisten lakoista niin kuin Tunisiassa ja Egyptissä, kahdessa muussa arabimaassa. Niissähän työläiset olivat usein avainasemassa, kun mielenosoitukset johtivat diktaattoreiden kaatumiseen. Syyriassa tällaisesta ei tiedetty mitään. Tähän oli monia syitä, joista yksi oli Syyrian talouden rakenne. Vain 16 prosenttia työvoimasta työskenteli teollisuudessa, kaivoksissa, rakennuksilla tai öljyntuotannossa. Useimmat työpaikat Damaskoksessa ja Aleppossa olivat perheyrityksiä. Monet työntekijät olivat perinteellisiä käsityöläisiä, työpajojensa omistajia tai pikkukauppiaita. Lisäksi Assadin suvun johtama Baath-puolue oli vuosikymmenien vieriessä tuhonnut työväenliikkeen ja riippumattomat ammattiliitot ja houkutellut vasemmiston stalinistisen osan harmittomaksi liittolaisekseen." Arabimaiden protestiliikkeissä ja kansannousuissa keväällä 2011 ei vaadittu pelkästään poliittista demokratiaa, vaan myös muutosta taloudenpitoon ja yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta. Kaikissa arabimaissa oli vuosituhannen vaihteeseen mennessä siirrytty niin sanottuun uusliberalistiseen talouspolitiikkaan, johon kuului aikaisempien valtiojohtoisten suojaverkkojen purku.
Niin tehtiin myös Baath-puolueen hallitsemassa Syyriassa, jossa vallanpitäjät olivat aikaisempina vuosikymmeninä solmineet eräänlaisen sosiaalisen kontrahdin alamaistensa kanssa yhteiskuntarauhan säilyttämiseksi. Uusliberalistinen politiikka oli alkanut nykyisen presidentin isän Hafez al-Assadin aikana ja se jatkui voimistuen Bashar-pojan perittyä vallan isänsä kuoleman jälkeen vuonna 2000. Bashar al-Assadin aikaista Syyriaa kuvataan Maa liekeissä – kirjassa korruptoituneeksi hyvä-veli-kapitalismiksi, jossa presidentin serkun Rami Makhloufin arvellaan kontrolloivan 60 prosenttia Syyrian talouselämästä. Jotkut kansannousuun osallistuneet ryhmät pyrkivät nostamaan myös yhteiskunnallis-taloudellisia asioita poliittisten vaatimusten rinnalle:
"Eräässä Damaskoksen esikaupungissa toukokuussa 2012 perustettu järjestö, nimeltään Syyrian vallankumouksellinen nuoriso, pyrki mobilisoimaan kaikkein vähäosaisimpia yhteiskunnan jäseniä demokraattisten tavoitteiden ajamiseen. Järjestön jäsenet vaativat maksutonta koulutusta ja terveydenhoitoa, sukupuolten välistä tasa-arvoa sekä Israelin miehittämän Golanin ylängön ja Palestiinan vapauttamista. Mielenosoituksissa he kantoivat myös kurdien lippua. He järjestivät rohkeutta vaatineita protesteja ja suojautuivat shabiha-joukoilta sytyttämällä barrikadeja tuleen. Vallankumouksellisen nuorison kannattajat vastustivat jyrkästi ulkomaista väliintuloa samalla, kun he tavoittelivat uskonlahkojen vastakohdat ylittävää yhteisrintamaa. He kieltäytyivät kaikesta ulkopuolisesta tuesta, mikä myös heikensi heitä. Seuraavan vuoden 2013 loppuun mennessä useimmat vallankumoukselliset nuoret olivat joutuneet pakenemaan ulkomaille tai sitten he viruivat hallituksen vankiloissa. Ainakin kuusi heistä oli kidutettu kuoliaaksi." Shabihaksi kutsutaan hallitusta tukevaa miliisiä, joka on tunnettu erityisestä raakuudestaan.
Kirjoittajat mainitsivat edellisessä katkelmassa kurdit. Assadin hallituksen vastaisten vallankumouksellisten ja Syyrian kurdien suhteet ovat olleet kompleksiset. Kun kansannousu alkoi, hallitus veti joukkonsa Turkin vastaiselta rajalta, Syyrian kurdialueilta. Sen seurauksena kurdien perustama Demokraattinen liittopuolue PYD rakensi alueelle oman hallintonsa, joka herätti laajaa kansainvälistä huomiota. Tämän Rojavaksi kutsutun alueen kurdit saivat osakseen solidaarisuutta monelta taholta. Yhteistyö Assadin hallituksen vastustajien kanssa on kuitenkin ollut vähäistä, joskaan ei täysin olematonta. Robin Yassin-Kassab ja Leila al-Shami kirjoittavat Rojavasta näin:
"Olisi liioiteltua väittää, että kurdien PYD-puolue toimii hallituksen agenttina, eikä vain siitä syystä, että sen joukot ovat toisinaan ottaneet yhteen Assadin hallituksen armeijan kanssa. Pikemmin voi sanoa niin, että kurdijärjestö harjoittaa häikäilemätöntä pragmatismia. Yhteisymmärrys hallituksen kanssa säästi kurdialueet pommituksilta ja antoi puolueelle tilaisuuden rakentaa oma vaihtoehtonsa. PYD:n epäluulo Assadin vastaista arabioppositiota ja Turkin vaikutusta kohtaan on myös oikeutettua niin kauan kuin arabit kieltäytyvät antamasta takeita kurdien tulevalle autonomialle. Kurdit ovat myös taistelleet islamistisia joukkoja vastaan, kaikkein näyttävimmin syksyllä 2014, kun ISIS piiritti Kobanen kaupunkia Turkin vastaisella rajalla" Juuri Kobanen piiritys nosti Rojavan kurdit kansainväliseen tietoisuuteen. Erityisesti PYD:n puolustusjoukkojen naisosastojen taistelu herätti laajaa sympatiaa. Kobanen piiritys päättyi vuoden 2015 alussa, kun Yhdysvallat oli liittoutunut PYD:n kanssa ja alkoi pommittaa kaupunkia piirittänyttä ISISiä. Syyrian sodan sekavuutta kuvaa erinomaisesti se, että PYD on tosiasiassa Turkissa toimivan Kurdistanin työväenpuolueen PKK:n syyrialainen sisarjärjestö. Yhdysvaltojen tärkeän Nato-liittolaisen, Turkin, vaatimuksesta PKK on luokiteltu terroristijärjestöksi. Rojavan kurdit ovat myös luoneet hyvät suhteet Venäjään.
Syyrian vallankumouksella ei ollut keskitettyä johtoa, vaan siihen osallistuivat erilaiset paikalliskomiteat ja myöhemmin lukemattomat aseelliset ryhmät, joiden muodostamasta kokonaisuudesta käytetään nimitystä Vapaan Syyrian armeija. Hallituksen tietoisena strategiana oli militarisoida konflikti, sillä väkivallan käytössä se oli oppositiota vahvempi. Hallitus myös vapautti vankiloista toistatuhatta salafistia, jyrkimmän islamilaisen fundamentalismin kannattajaa, ja ISISin kanssa sillä oli eräänlainen hyökkäämättömyyssopimus.
"Vuoteen 2013 tultaessa aktivistinen salafismi oli ilmassa alueellisesti ja paikallisesti. Se tarjosi valmiin sanaston aikaisemmin epäpoliittisille miehille, jotka huomasivat, että heidän oli pakko taistella. He olivat vieraantuneet perinteellisestä uskonnollisesta puheesta samalla, kun he etsivät ideologiaa, jonka puitteissa he voisivat ymmärtää uudet dramaattiset kokemuksensa. Islamilaisen fundamentalismin leviämisen selittämiseen ei tarvita salaliittoteorioita. Mutta hallitus teki joka tapauksessa kaikkensa helpottaakseen sen nousua." Robin Yassin-Kassab ja Leila al-Shami lainaavat kapinallisten puolelle loikannutta hallituksen tiedustelu-upseeria:
"Hallitus ei vain avannut vankiloiden portteja ja päästänyt näitä fanaatikkoja vapauteen. Se myös edesauttoi aseistettujen prikaatien perustamista. Hallitus halusi kertoa maailmalle, että se taistelee al-Qaidaa vastaan. Vallankumous oli aluksi rauhanomainen. Niinpä hallituksen oli tietoisesti muutettava se aseelliseksi islamistiseksi kapinaksi. Kyseessä oli harkittu suunnitelma, ja se oli helppo toteuttaa." Vuoden 2015 lokakuulle päivätyssä epilogissa kirjoittajat toteavat, että Venäjä oli juuri julistanut sodan Syyrian vallankumoukselle. Vaikka se ilmoitti taistelevansa ISISiä vastaan, se ei ole pommittanut ”Islamilaisen valtion” asemia, vaan usein juuri niitä yhteisöjä, jotka olivat ajaneet ISISin tiehensä.
Sitä ennen, varsinaisen tekstinsä lopuksi Robin Yassin-Kassab ja Leila al-Shami kirjoittavat, että jos vastavallankumous veisi oikeutuksen vallankumoukselta, silloin vallankumouksia ei nykyajan historiassa olisi ollut yhtäkään. Ranskassa ajauduttiin Napoleonin kruunaamiseen, Venäjällä stalinismiin, Kiinassa autoritaariseen kapitalismiin, ja Espanjassa vallankumouksen murskasi ensin Stalin ja sitten Franco. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että kirjoittajat eivät hyväksy väitteeseensä sisältyvää ehtolausetta.
