Ranskalainen kunnianhimo
”Ranskasta on tullut alakuloinen maa”,
pamauttaa tunnettu ranskalainen yhteiskunnallinen tietokirjailija ja kolumnisti Alain Duhamel uusimman ja yhdennentoista kirjansa ”Une ambition francaise” eli ranskalainen kunnianhimo ensimmäisiksi sanoiksi.
”Ranska epäilee itseään, olemassaoloaan, identiteettiään, omaa paikkaansa maailmassa, painoarvoaan, kykyään jatkaa oman kohtalonsa muovaamista ja myös sitä onko siitä enää asuttavan yhteiskunnan malliksi.”
Alain Duhamel on myös aiemmin tarkastellut kirjoissaan niin sanottua kansakunnan tilaa; yhtä niistä olen tässä sarjassa esitellytkin nimittäin ranskalaisten pelkoja käsitellyttä teosta. Mutta nyt siis Duhamel on ryhtynyt tarkastelemaan ranskalaista kunnianhimoa ja ensi lauseista päätellen siitä ei juuri ole paljoakaan jäljellä tai ainakin se suuntautuu Duhamelin mielestä väärin.
”Ranskassa on vallalla eräänlainen nostalginen ilmapiiri, jossa haikaillaan aikoja, jolloin Eurooppa koostui ”Suurista kansakunnista” tai ajasta, jolloin Ranskalla oli poliittista tai sotilaallista voimaa ja myös vertaansa vailla oleva oma kulttuuri.”
Miksi tällainen ilmapiiri sitten Ranskaan on syntynyt, jos siis lähdemme siitä otaksumasta että Duhamel on oikeassa? Hänen mukaansa syitä on tietysti monia, tärkeimmät niistä ovat kansainvälisen sääntelyn purkaminen, työttömyys, amerikkalainen hegemonia eli ylivalta, Neuvostoliiton romahtaminen, globalisaation ruuvipenkki ja siirtolaisten maahanmuutto. Mutkikkaan todistelu- ja kysymysketjun jälkeen Alain Duhamel päätyy siihen, että tämänpäivän viesti ja sen osoite ovat selviä:
”ranskalaisten huono olo on tuotettu Brysselistä: jälkikansallinen ylimielisyys – kas siinä on vihollinen!”
Tätä samaa vihollistahan jahdataan enemmän tai vähemmän kaikkialla muuallakin Euroopassa kuin Ranskassa. Mutta miksi sitten Bryssel on noussut maalitauluksi myös Ranskassa, sitä Alain Duhamel ei oikein jaksa tai ainakaan halua ymmärtää ja siksi hän on tämän kirjansa kirjoittanutkin. Opuksen pääsanoma nimittäin on, että
”Euroopan Unioni ei ole Ranskan hautamuistomerkki vaan päinvastoin suuri kansakunnalle annettu mahdollisuus.”
Duhamel haluaa muistuttaa lukijoilleen, että Euroopan Unioni nykymuodossaan on pitkälle juuri ranskalaisen kunnianhimon tulosta:
”Ranska on antanut Euroopan yhteisöille suuria eurooppalaisia Briandista Robert Schumaniin, Jean Monnetista Jacques Delorsiin, kenraali De Gaullesta Valéry Giscard d`Estaingiin tai Francois Mitterandiin ja siten omaa ainutlaatuisen voimavaran: Ranska tietää paremmin kuin mikään toinen kansakunta Euroopassa millainen on todellinen Eurooppa - toisin sanoen autonominen ja kunnianhimoinen.”
Tämän jälkeen Duhamel käy tässä kaksi ja puolisataa sivuisessa kirjassaan lävitse Ranskan historiallisen merkityksen Euroopalle viime ja tällä vuosisadalla keskittyen kuitenkin selkeästi viimeisimpien vuosien tapahtumiin. Oma lukunsa kirjassa on myös euron syntyhistorialla, josta on kuitenkin ilmestynyt perusteellisempiakin teoksia, joita tässäkin puheenvuoro-sarjassa on aiemmin esitelty. Hyppäämme siis suoraan sivulle 167, josta alkaa luku Ranskan nykyaikaistaminen. Duhamelin mielestä Ranskan pitäisi ensisijaisesti toteuttaa kunnianhimoaan muuttumalla itse.
”Ranskan alueellinen rakenne on Euroopan Unionin jäsenmaista kaikkein raskain ja monimutkaisin ja se pitäisi uusia mitä pikimmin. Myös Ranskan valtio on kaikkein vahvin, hierarkisin ja autoritaarisin viidentoista jäsenmaan joukossa. Jacobiinilaisuuden jäänteet tuntuvat edelleen voimakkaasti.”
Ranskassa on todellakin 36 664 erilaista kuntaa eli suunnillen saman verran kuin muissa EU-maissa yhteensä. Ja on erilaista aluetta, departtementtia, kaupunkia, maalaiskuntaa ja kuntainliittoa. Suurin osa kunnista on todella pieniä ollakseen eläviä ja syyt niiden olemassaoloon löytyvät historiasta vaan ei nykypäivästä. Vuosisadan alussa suunnilleen 90 prosenttia ranskalaisista oli levittäytynyt noin puolen Ranskan alueelle, tänä päivänä yli neljä viidestä ranskalaisesta on sulloutunut alueille, jotka kattavat vain 20 prosenttia maa-alasta.
”Pariisin keskittymä vetää puoleensa väestöstä osuuden, joka on täysin järjetön ja se houkuttelee kaikkein koulutetuimmat ja osaavimmat työntekijät, mistä taas kaikki muut Ranskan osat kärsivät. Pariisi ja sen lähiympäristö imevät muun Rasnkan verta, maaseutu tyhjenee ja muut alueelliset kaupunkikeskuksetkin kehittyvät liian hitaasti jos ollenkaan.”
Tuttua huolestunutta aluepoliittista puhetta melkein missä päin Euroopan Unionia hyvänsä. Mutta kun katsoo väestökeskittymistä kertovaa Euroopan karttaa niin Duhamelin ajatukset saavat uutta puhtia. Ollakseen niinkin suuri maa, Ranskasta ei todellakaan löydy toista aluetta, joka voisi lähestulkoonkaan kilpailla asemasta pääkaupunkiseudun kanssa. Tässä suhteessa Suomi on EU- maista se toinen maa, jonka tilanne on melkein samanlainen. Ruotsillakin on sentään Malmön ja Göteborgin alueet, jotka voivat antaa edes jonkinlaisen vastuksen Tukholmalle. Mutta takaisin Ranskaan ja nyt korkeitten virkamiesten eli ranskalaisittain enarkkien kimppuun:
”Ranska on Euroopan Unionin maista ainoa, jossa nämä korkeat virkamiehet yksi toisensa jälkeen valloittavat kaikki hallinnon avainpaikat, mutta myös ministereiden kabinettien ja henkilökohtaisten avustajien paikat, kaikkien ranskalaisten instituutioiden avainpaikat, huipentuen tehtäviin, joissa voidaan valvoa mitä muut tekevät, jolloin politiikan ja hallinnon kaksimielisyys tulee esiin.”
Nämä korkeat virkamiehethän koulutetaan Pariisin kuuluisassa Enarc-koulussa, ja heidän välityksellään jatkuu se paljon puhuttu ranskalainen salaileva ja sisäänlämpiävä hallintotapa, joka on pitkälle vallinnut myös EU:n organisaatioissa Brysselissä ja jota toivottavasti uusi komissio ja parlamentti yrittävät vähitellen ihan tosissaan kitkeä pois.
”Mutta vielä pahempaa on se, että nämä korkeat virkamiehet (enarkit tai heitä vastaavan insinööriopinahjon kasvatit) ovat kirjaimellisesti valloittaneet myös Ranskan suurimmat yritykset – nekin, jotka eivät vielä olleet heidän hallussaan – eli yksityiset yritykset. Tilanne on siis täysin erilainen kuin muissa EU- maissa, joissa ei voisi kuvitellakaan että tällaiset yhden koulun kasvatit lähtisivät virkakoneistosta käsin valloittamaan avainasemia tärkeimmissä yrityksissä.”
Tätä kehitystä Alain Duhamel ei hyväksy vaan haluaa muutosta.
”Ympäröivä yhteiskunnan tarpeet lisätä avoimuutta, itsemääräämisoikeutta ja yksilön kunnioittamista luovat painetta ranskalaisen politiikan muuttamiseksi joustavampaan suuntaan. EU:n taloudellinen yhdentyminen asettaa omalta osaltaan nämä paineet koko yhteiskuntaan. Siksi on vain loogista, että jokaisella politiikan tasolla virkamiehet ja vastuuulliset päättäjät tulevat yleisen ja julkisen valvonnan kohteiksi.”
Ranskan poliittinen järjestelmä on myös hyvin presidenttikeskeinen, joka ruokkii samalla myös hallinnon keskittymistä. Alain Duhamel ei kuitenkaan halua viedä Ranskaa kohti amerikkalaista systeemiä, jossa presidentti on usein kongressin ja edustajainhuoneen eräänlaisena panttivankina. Ei vaan hän haluaa Ranskaan eurooppalaista parlamentarismia:
”Päinvastoin Ranskaan on saatava eurooppalainen ratkaisu: riittävän vallan omaava hallitus, joka on riippuvainen parlamentin tuesta, ja joka vaihtuu samaan aikaan kuin parlamenttikin. Tämä mahdollistaa kansan äänen kuulumisen joka viides vuosi, sen sijaan että valtion päämies eli presidentti istuu kerrallaan seitsemän vuotta.”
Ehkä Duhamel on tehnyt opintomatkan Suomeen, sillä meidän uusi perustuslakimme riisuttuine presidentin valtaoikeuksineen on juuri sitä mitä hän Ranskalle esittää.
Duhamel lähtee siis siitä että Ranskan on sisäisesti nykyaikaistuttava ja myös Euroopan Unionin on muututtava jos se mielii säilyä yhtenäisenä, kyvykkäänä ja vielä laajentua nykyisestä. Enää tavoitteeksi ei riitä halu elää yhdessä, vaan tilalle pitäisi tulla halu tehdä yhdessä. Ja parempaakaan välinettä kuin EU ei ole tähän tarpeeseen keksitty. Siksipä kirjansa loppupuolella Duhamel suorastaan suitsuttaa EU:n puolesta.
”Eurooppa on välttämättömyys. Se tarjoaa myös Ranskalle ainutlaatuisen mahdollisuuden. Kaukana siitä, että EU tuhoaisi kansallisen identiteetin, vaan päinvastoin se antaa mahdollisuuden tehdä historiaa ja olla mukana kunnianhimoisessa ja arvokkaassa projektissa.”
Ranska on Tanskan ohella Euroopan vanhin kansallisvaltio joten ei ole mikään ihme jos kansallismielisyys aika ajoin nostaakin päätään. Mutta EU:n kehitykselle juuri Ranskan kiristyvä kansallinen linja toisi ilman muuta uusia pahoja mutkia, edellisen kansallisen boomin aikana eli kenraali De Gaullen presidenttikautena viisikymmenluvun lopulta kuusikymmenluvun lopulle Euroopan integraatio olikin hyvin jäätyneessä vaiheessa. Duhamelin mielestä todellinen isänmaan ystävä vetää nyt eri linjaa kuin De Gaullen valtakautena.
”Tässä mielessä on täysin mieletöntä ryhtyä asettamaan Ranskaa eurooppalaisena valtiona ja kansallisvaltiona vastakkain. Kansallisvaltio on hyvin vanha, se on nykyisenlaiseksi kehittynyt vuosisatojen aikana ja sillä on juurensa Vanhassa Maailmassa, kun taas eurooppalainen Ranska on voinut kehittyä nykyiseksi vasta muutaman vuosikymmenen ajan. Kumpikaan ei sulje toistansa pois. Päinvastoin ne täydentävät toisiaan ja tukevat toisiaan. Jos ranskalaisten kutsumus on Euroopan herättäminen, niin Euroopan kutsumus on tarjota Ranskalle tilaisuus kehittää itseään. Tässä mielessä eurooppamielisimmät ranskalaiset ovatkin kaikkein järkevimpiä patriootteja.”
Duhamelin mielestä ranskalaiset voivat olla pioneereja edelleen puolustaessaan eurooppalaista yhteiskuntamallia ja muokattaessa Eulle uutta yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Sillä joistakin asioista Ranskassa vallitsee pitkälle yhteneväinen näkemys vaikka sen nykyiseltä poliittiselta johdolta puuttuukin näkemys siitä mihin pitäisi mennä.
”On olemassa ranskalainen konsensus siitä, että kiitetään ja tuetaan vapaaehtoista liittolaisuutta ja ystävyyttä Yhdysvaltojen kanssa, mutta myös samanaikaisesti korostetaan itsenäisyyttä ja kilpaillaan USA:n kanssa. Yksikään maa, yksikään eurooppalainen maa ei voi sitoutua tekemään Euroopasta yhtenäistä mahtitekijää paremmin kuin Ranska pystyy. Tämä erityisyys on Ranskalle kultaakin arvokkaampaa. Kun etsitään Euroopalle sen persoonallisuutta, ominaislaatua, sen oikeutusta ja itsetuntoa, on Ranskalle löydettävissä juuri sen kokoon nähden sopiva rooli.”
