×

LingQ'yu daha iyi hale getirmek için çerezleri kullanıyoruz. Siteyi ziyaret ederek, bunu kabul edersiniz: çerez politikası.


image

Ykkösaamun Kolumni, Nato-jahkailijan tunnustuksia

Nato-jahkailijan tunnustuksia

Vuodenvaihteessa illanistujaisissa ystäväni kysyi minulta, kannattaisiko Suomen liittyä Natoon. Kysymys on tärkeä ja ajankohtainen, mutta harmikseni en osaa vastata siihen. Olen nimittäin jo viidentoista vuoden ajan kuulunut epämääräiseen ryhmittymään, jota voisi kutsua Nato-jahkailijoiksi.

Olisi suuri helpotus olla Nato-kysymyksestä selkeästi yhtä mieltä ja julistaa sitä vakaumuksella. Uskon kuitenkin aidosti ettei kumpikaan ratkaisusta ole täysin ongelmaton, ja toisaalta, että molempien vaihtoehtojen kanssa pystyttäisiin elämään. Päättämättömyyteni kysymyksessä on pysynyt samana, mutta perustelut puolesta ja vastaan ovat muuttuneet vuosien varrella.

Aloitellessani tutkijanuraani 2000-luvun alussa Baltian maat valmistautuivat pian koittavaan Nato-jäsenyyteensä, ja Suomessa Nato-keskustelu kävi kuumana.

Silloisessa keskustelussa Natoon viitattiin usein arvoyhteisönä. Vastakkainasettelun Venäjän kanssa uskottiin lientyvän uusien yhteistyömuotojen kuten Nato–Venäjä -neuvoston aloittaessa toimintansa. Naton päätehtävänä nähtiin tuolloin yhteisen puolustuksen sijasta kriisinhallinta, ensin Balkanilla ja sittemmin Afganistanissa.

Ainakaan historiallisesti Nato ei kuitenkaan ole arvoyhteisö. Pohjois-Atlantin sopimus velvoittaa osapuolet ”rauhanomaiseen ja ystävälliseen” kansainväliseen toimintaan edistämään ”vakautta ja hyvinvointia”. Lisäksi se kehottaa taloudelliseen yhteistyöhön ja vahvistamaan yhteisiä instituutioita. Onhan tekstissä toki hento häivähdys arvoista – tai ainakin viite lähes samaan aikaan perustetun Euroopan neuvoston arvoihin.

Arvot eivät kuitenkaan ole koskaan ollut ratkaiseva tekijä: Naton alkuperäisiin jäsenmaihin kuului ihmisoikeuksia polkenut Salazarin itsevaltaisesti johtama Portugali. Sotilasvallankaappaukset tai ihmisoikeusrikkomukset eivät vaaranna ainakaan jo jäseniksi liittyneiden maiden toimintaa Natossa.

Mielestäni Suomen tulee osallistua kansainväliseen vastuunkantoon myös sotilaallisen kriisinhallinnan muodossa, mutta tarvitaanko siihen todella Nato-jäsenyyttä? Käytännössä Suomi on ei-jäsenenä osallistunut lähes kaikkiin Naton toimeenpanemiin kriisinhallintaoperaatioihin: ensin Bosnia-Hertsegovinassa, sitten Kosovossa ja vuodesta 2002 alkaen Afganistanissa.

Nato-jäsenyyden kannattajat toteaisivat tässä kohdin että jos kerran operaatioihin osallistutaan, niin eikö Suomen kannattaisi olla Natossa päättämässä asioista jotka koskevat Suomenkin toimintaa. Periaatteessa vastaus on kyllä, mutta en usko että se on tarpeeksi iso kysymys ollakseen jäsenyyden ainoa perustelu. Käytännössä pienen maan painoarvo olisi jäsenenäkin rajattu.

Asiat eivät kuitenkaan edenneet siten kuin 2000-luvun alussa luultiin. Vastakkainasettelu Naton ja Venäjän välillä ei lientynyt vaan on päinvastoin voimistunut. Venäjän sotilaallinen voimankäyttö on kasvanut Euroopassa ja Lähi-idässä.

Epävarmuus Venäjän aikeista ja epävakaus Euroopan lähialueilla ovat saaneet Naton vahvistamaan alkuperäistä toiminta-ajatustaan eli yhteistä puolustusta. Mielestäni tämä selkiyttää Naton roolia, ja kuulostaa vakuuttavammalta kuin epämääräinen arvoyhteisöpuhe.

Mielestäni kollektiivinen puolustus on kannatettava periaate, joka luo yhteistä turvallisuutta ja vakautta. Mihin Nato-jäsenyyden vastustajat sanoisivat, että Venäjän mielestä Nato on Venäjä-vastainen sotilasliitto. Mielenkiintoinen kysymys onkin, miksi Venäjä kokee itsensä uhatuksi, jos osa sen naapuriston maista on luvannut puolustaa toisiaan siinä tapauksessa että joku heistä joutuu hyökkäyksen kohteeksi. Nato on suunnattu Venäjää vastaan vain ja ainoastaan siinä tapauksessa, että se hyökkäisi Nato-maahan. Se että tämä on Venäjälle ongelma, aiheuttaa ainakin minussa epämääräistä levottomuutta.

Vaikka olen päättämätön ja jahkailen Suomen jäsenyyden suhteen, olen Baltian maiden Nato-jäsenyyden vakaumuksellinen kannattaja. Mielestäni maat toimivat viisaasti, kun hakivat Nato-jäsenyyttä heti sen ollessa mahdollista. Maiden heikko puolustuskyky ja statuksen epämääräisyys olisivat todennäköisesti houkutelleet Venäjää testaamaan omakseen mieltämänsä etupiirin rajoja. Baltian maiden Nato-jäsenyys on todellisuudessa pienentänyt voimankäytön riskiä Itämeren alueella, ja siitä täytyy naapurimaan kansalaisena olla kiitollinen.

Monet Suomen Nato-jäsenyyden kannattajat vetoavat siihen, että Nato-jäsenyys selkiyttäisi Suomen turvallisuuspoliittista asemaa, joka nyt vaatii jatkuvaa hallintaa. Trumpin valinnan jälkeen näyttäisi kuitenkin siltä, ettei edes jäsenyys lopettaisi epävarmuutta turvallisuuspoliittisesta asemasta. Tuskin monikaan voi väittää tietävänsä, kuinka pitkälle turvatakuut ja Nato-maiden solidaarisuus todella yltävät – etenkin jos hyökkäys olisi jotain epämääräisempää kuin rajan yli vyöryvät tankit.

Kenties mahdollisen Nato-jäsenyyden aikaikkuna on joka tapauksessa sulkeutumassa maailmanpoliittisen paineen alla – minkä seurauksena jahkailuni saattaa pian muuttua haikailuksi menetetyn mahdollisuuden perään.

Nato-jahkailijan tunnustuksia Confessions of a NATO fighter

Vuodenvaihteessa illanistujaisissa ystäväni kysyi minulta, kannattaisiko Suomen liittyä Natoon. Kysymys on tärkeä ja ajankohtainen, mutta harmikseni en osaa vastata siihen. Olen nimittäin jo viidentoista vuoden ajan kuulunut epämääräiseen ryhmittymään, jota voisi kutsua Nato-jahkailijoiksi.

Olisi suuri helpotus olla Nato-kysymyksestä selkeästi yhtä mieltä ja julistaa sitä vakaumuksella. Uskon kuitenkin aidosti ettei kumpikaan ratkaisusta ole täysin ongelmaton, ja toisaalta, että molempien vaihtoehtojen kanssa pystyttäisiin elämään. Päättämättömyyteni kysymyksessä on pysynyt samana, mutta perustelut puolesta ja vastaan ovat muuttuneet vuosien varrella.

Aloitellessani tutkijanuraani 2000-luvun alussa Baltian maat valmistautuivat pian koittavaan Nato-jäsenyyteensä, ja Suomessa Nato-keskustelu kävi kuumana.

Silloisessa keskustelussa Natoon viitattiin usein arvoyhteisönä. Vastakkainasettelun Venäjän kanssa uskottiin lientyvän uusien yhteistyömuotojen kuten Nato–Venäjä -neuvoston aloittaessa toimintansa. Naton päätehtävänä nähtiin tuolloin yhteisen puolustuksen sijasta kriisinhallinta, ensin Balkanilla ja sittemmin Afganistanissa.

Ainakaan historiallisesti Nato ei kuitenkaan ole arvoyhteisö. Pohjois-Atlantin sopimus velvoittaa osapuolet ”rauhanomaiseen ja ystävälliseen” kansainväliseen toimintaan edistämään ”vakautta ja hyvinvointia”. Lisäksi se kehottaa taloudelliseen yhteistyöhön ja vahvistamaan yhteisiä instituutioita. Onhan tekstissä toki hento häivähdys arvoista – tai ainakin viite lähes samaan aikaan perustetun Euroopan neuvoston arvoihin.

Arvot eivät kuitenkaan ole koskaan ollut ratkaiseva tekijä: Naton alkuperäisiin jäsenmaihin kuului ihmisoikeuksia polkenut Salazarin itsevaltaisesti johtama Portugali. Sotilasvallankaappaukset tai ihmisoikeusrikkomukset eivät vaaranna ainakaan jo jäseniksi liittyneiden maiden toimintaa Natossa.

Mielestäni Suomen tulee osallistua kansainväliseen vastuunkantoon myös sotilaallisen kriisinhallinnan muodossa, mutta tarvitaanko siihen todella Nato-jäsenyyttä? Käytännössä Suomi on ei-jäsenenä osallistunut lähes kaikkiin Naton toimeenpanemiin kriisinhallintaoperaatioihin: ensin Bosnia-Hertsegovinassa, sitten Kosovossa ja vuodesta 2002 alkaen Afganistanissa.

Nato-jäsenyyden kannattajat toteaisivat tässä kohdin että jos kerran operaatioihin osallistutaan, niin eikö Suomen kannattaisi olla Natossa päättämässä asioista jotka koskevat Suomenkin toimintaa. Periaatteessa vastaus on kyllä, mutta en usko että se on tarpeeksi iso kysymys ollakseen jäsenyyden ainoa perustelu. Käytännössä pienen maan painoarvo olisi jäsenenäkin rajattu.

Asiat eivät kuitenkaan edenneet siten kuin 2000-luvun alussa luultiin. Vastakkainasettelu Naton ja Venäjän välillä ei lientynyt vaan on päinvastoin voimistunut. Venäjän sotilaallinen voimankäyttö on kasvanut Euroopassa ja Lähi-idässä.

Epävarmuus Venäjän aikeista ja epävakaus Euroopan lähialueilla ovat saaneet Naton vahvistamaan alkuperäistä toiminta-ajatustaan eli yhteistä puolustusta. Mielestäni tämä selkiyttää Naton roolia, ja kuulostaa vakuuttavammalta kuin epämääräinen arvoyhteisöpuhe.

Mielestäni kollektiivinen puolustus on kannatettava periaate, joka luo yhteistä turvallisuutta ja vakautta. Mihin Nato-jäsenyyden vastustajat sanoisivat, että Venäjän mielestä Nato on Venäjä-vastainen sotilasliitto. Mielenkiintoinen kysymys onkin, miksi Venäjä kokee itsensä uhatuksi, jos osa sen naapuriston maista on luvannut puolustaa toisiaan siinä tapauksessa että joku heistä joutuu hyökkäyksen kohteeksi. Nato on suunnattu Venäjää vastaan vain ja ainoastaan siinä tapauksessa, että se hyökkäisi Nato-maahan. Se että tämä on Venäjälle ongelma, aiheuttaa ainakin minussa epämääräistä levottomuutta.

Vaikka olen päättämätön ja jahkailen Suomen jäsenyyden suhteen, olen Baltian maiden Nato-jäsenyyden vakaumuksellinen kannattaja. Mielestäni maat toimivat viisaasti, kun hakivat Nato-jäsenyyttä heti sen ollessa mahdollista. Maiden heikko puolustuskyky ja statuksen epämääräisyys olisivat todennäköisesti houkutelleet Venäjää testaamaan omakseen mieltämänsä etupiirin rajoja. Baltian maiden Nato-jäsenyys on todellisuudessa pienentänyt voimankäytön riskiä Itämeren alueella, ja siitä täytyy naapurimaan kansalaisena olla kiitollinen.

Monet Suomen Nato-jäsenyyden kannattajat vetoavat siihen, että Nato-jäsenyys selkiyttäisi Suomen turvallisuuspoliittista asemaa, joka nyt vaatii jatkuvaa hallintaa. Trumpin valinnan jälkeen näyttäisi kuitenkin siltä, ettei edes jäsenyys lopettaisi epävarmuutta turvallisuuspoliittisesta asemasta. Tuskin monikaan voi väittää tietävänsä, kuinka pitkälle turvatakuut ja Nato-maiden solidaarisuus todella yltävät – etenkin jos hyökkäys olisi jotain epämääräisempää kuin rajan yli vyöryvät tankit.

Kenties mahdollisen Nato-jäsenyyden aikaikkuna on joka tapauksessa sulkeutumassa maailmanpoliittisen paineen alla – minkä seurauksena jahkailuni saattaa pian muuttua haikailuksi menetetyn mahdollisuuden perään.