Miksi Suomi on muiden mielestä paras ja meidän mielestämme kriisissä?
Mitä jos Suomen ongelma ei ole hyvinvointivaltio, vaan se, ettemme tajua, miten hieno keksintö se on.
Tämän ristiriidan äärelle on pysähdyttävä: miksi olemme omasta mielestämme kriisissä ja muiden mielestä paras?
Suomea uudistavia kuunnellessa saa käsityksen, että jos emme välittömästi muutu jotenkin toisenlaiseksi, menemme konkurssiin ja ehkä katoamme kartalta. Meidän pitäisi keksiä uusiksi työ, autoilu, koulu, hyvinvointivaltio, politiikka ja kaikki, mistä käytetään nimeä rakenne.
Kriisitunnelmaa lietsotaan maassa, joka sijoittuu kärkeen kansainvälisissä vertailuissa turvallisuudessa, onnellisuudessa, koulutuksessa, korruption vähäisyydessä, äitinä olemisessa, toisiinsa luottamisessa, tyytyväisyydessä, tasa-arvossa…
Miten pannaan kuntoon maa, joka on jo huipulla?
Kirjailija-toimittaja Anu Partanen tuo kriisipuheen keskelle virkistävän puheenvuoron. Partanen asuu Yhdysvalloissa ja on kirjoittanut nyt myös suomeksi ilmestyneen kirjan Pohjoinen teoria kaikesta (Tammi 2017). Minun silmin kirja on hyvinvointivaltion puolustuspuheenvuoro. Sen argumentaatio ei ole erityisen vasemmistolaista. Se ei todistele, että kattava sosiaaliturva on "oikein", vaan järkevä. Partanen kertoo runsaan vertailuaineiston ja omakohtaisten kokemusten kautta, miten aikaa vievää, kallista, tehotonta ja ahdistavaa on, kun julkisia palveluita ei juuri ole. Markkinavetoisuus ei ole tehnyt USA:n terveydenhuollosta tai koulutuksesta tehokasta ja laadukasta. Edes verot eivät ole erityisen alhaiset.
Suomessa sen sijaan uskaltaa hankkia lapsen, erota, irtisanoutua työstä, kouluttautua ilman kiitollisuudenvelkaa vanhemmille. Ja aina voi miettiä vaikkapa edullisen päivähoidon yhteyttä tasa-arvoiseen parisuhteeseen tai työelämään.
Ruotsalainen tutkija Lars Trägårdh esittää kirjassa, että Pohjoismaisen mallin tärkein tavoite ei ole ollut talouden sosialisoiminen, vaan yksilön vapauttaminen kaikista riippuvuuden muodoista: köyhät hyväntekeväisyydestä, vaimot miehistä, aikuiset lapset vanhemmista, ikääntyneet aikuisista lapsista.
Olemmekohan itsekään tajunneet systeemimme syvintä olemusta?
Hyvinvointivaltio tarjoaa mahdollisuuden ei laiskotteluun, vaan elämään, jossa ehtii muutakin kuin kilpailla, säästää lasten kouluun ja olla ahdistunut tulevasta. Ei sosialismia, vaan vapautta.
Ennen kuin alamme uudistaa hyvinvointivaltiota, meidän pitäisi uudistaa omat ajatuksemme siitä. Systeemiä haukutaan passivoivaksi rahasyöpöksi, vaikka sen voisi nähdä vapaita valintoja mahdollistavana individualistin unelmana. Olen itsekin puolustanut hyvinvointivaltion kauneutta sillä, miten se kohtelee heikoimpiaan. Partasen kirjaa lukiessa ajattelin sitä, miten paljon systeemi vaikuttaa meihin kaikkiin.
Alkaessani yrittäjäksi minun ei tarvinnut pelätä lasteni koulutuksen tai terveydenhoidon vaarantuvan. Oma terveydenhoitoni ei ole kiinni yritykseni,puolisoni tai hänen työnantajansa menestyksestä ja armeliaisuudesta. Sain yliopistokoulutuksen, vaikka olen isosta perheestä, jossa ei olisi ollut varaa kuuden lapsen college-maksuihin. Kun olen töissä, lapseni käyvät maksuttomia lähikouluja ja syövät kouluruokaa.
Kiitos hyvinvointivaltion, olen vapaa yrittämään. Kiitos hyvinvointivaltion, en ole riippuvainen miehestäni, isästäni tai entisestä työnantajastani.
Puhumme usein ikään kuin yrittäjähenkinen, dynaaminen yhteiskunta olisi vastakohta julkisille palveluille ja kattavalle sosiaaliturvalle. Mitä jos asia on juuri päinvastoin? Sen sijaan, että Suomessa naristaan yrittämisen vaikeudesta, pitäisi puhua siitä, miten hyvät julkiset palvelut mahdollistavat yrittämisen. Vapaudella on hintansa. Maksaahan se, kun holhous on ulotettu kaikille elämänalueille ja varakkaat veropakoilevat, vaikka Suomi tarjoaa heillekin koulutettua työvoimaa, turvallisen arjen ja vain vähäisesti ryöstöjä, aseita ja pelkoa.
En yritä puolustella kaikkia rakennelmia, joita hyvinvointivaltion nimissä on viritelty. Mutta kuuntelen tarkasti Suomen ulkopuolelta systeemiä tarkkailevia. Heitä on lähempänäkin kuin Amerikassa. Esimerkiksi perhe Qaderzada Kontulasta. Afgaaniperheen neljä lasta ovat käyneet koulut Suomessa. Kolme vanhinta tekee jo useampaa työtäkin. Mitä vanhusten kotipalvelussa töissä oleva isä Abdulmanan Qaderzada on opettanut lapsilleen?
"Minun idea on, että mitä vain haluat, sitä Suomessa on. Jos haluat työtä, sitä löytyy. Jos haluat oppia, se onnistuu. Jos teet kovasti työtä, se on mahdollista." Tällainen on Suomi. Mihin meillä on varaa, jos ei tähän?
