×

Ми використовуємо файли cookie, щоб зробити LingQ кращим. Відвідавши сайт, Ви погоджуєтесь з нашими правилами обробки файлів «cookie».


image

"Helsinkiin" - Juhani Ahon kirjoittama romaani, Luku 3

Luku 3

Useimmat matkustajista olivat jo kokoontuneet aamiaista odottamaan.

Ja Anttikin oli nyt sellainen oikea matkustaja, joka odotti aamiaista.

Siellä oli kaikenlaista väkeä.

Isomahaisia maakauppiaita, suurissa korkeissa kalosseissa, matkalla Pietariin; Antti loi heihin ylenkatseellisen silmäyksen, sillä isä oli aina sanonut, että ne ovat niitä viho viimeisiä ihmisiä jotka säälimättä nylkevät kansaa ja pyrkivät elämään niinkuin säätyhenkilöt. Oli siellä pari vanhaa neitostakin, tukevasti vaatetetuita ja puolihansikkailla varustettuja, niin että vain sormet näkyivät, pitkät elottomat ja verettömät sormet. Ne joivat kahvia laivasta, mutta evästä heillä oli itsellään. Juodessaan he sopottivat keskenään ja arvostelivat, silmäyksistä päättäen epäedullisesti, kahta nuorta neitiä, jotka istuivat toisessa päässä salonkia. Sillä neidit naureskelivat erään vanhemman herran kanssa—nähtävästi joku merikapteeni—, joka oli asettunut laivatuolille vastapäätä heitä ja haasteli heille kaikenlaista, vaikkei ollut esitettykään; minkä vanhat neitoset hyvin kyllä tiesivät. Lähellä vanhoja neitoja istui Pekka ja tutki ilmoituskalenterin sukkeluuksia. Hän rakasti tavattomasti sukkeluuksia ja naurahti niille tuon tuostakin hakien silmillään jotakuta, jonka saisi osalliseksi iloonsa. Toisessa paikassa puoleksi loikoi tyhjennetyn kahvikupin ääressä eräs hienosti puettu herrasmies, jolla oli kultasankaiset silmälasit päässä ja joka ei näkynyt olevan ketään huomaavinaan. Kun Antti astui sisään, teki herrasmies liikkeen niskallaan ja sihautti huulillaan bufettineidin luokseen, jolta tilasi sikarin. Antti tuli panneeksi erityisen huomion tähän, jota ei ollut ennen nähnyt.

Antti kun oli ripustanut palttoonsa naulaan—naula oli messingistä, kahdella ruuvilla istutettu kiiltäväksi maalattuun seinään, ja vastapäätä oli peili—vältti hän katsoa Pekkaan ja tervehti hyvin kylmästi vanhoja naisia, vaikka nämä olivat hyviä tuttuja hänen kotonaan.

Mutta nuo kaksi vanhaa neitoa hyökkäsivät heti häneltä kysymään, eikö hänen ollut ikävä kotoa lähteä … lähteä kotoa pois suureen maailmaan.

Antti antoi syrjäsittäin vastauksen, ettei hän juuri tiennyt, mitä hän niin erittäin ikävöisi.

—Eihän Antti toki tarkoita, mitä Antti sanoo.

Antti ei tahdo sanoa, kuinka ikävä Antin on lähteä omiensa luota vierasten ihmisten seuraan. Onko Antilla ollenkaan sukulaisia Helsingissä?

—Ei ole sukulaisia.

—Eikö?

Olisi paljon hauskempi Antille, jos olisi joku perhe Helsingissä, jonka luo voisi mennä.—Antin äidillä näytti olevan niin kovin vaikea erota Antista.

Siihen ei Antti katsonut tarpeelliseksi enää vastata.

Hän alkoi niin huolettomasti kuin suinkin kävellä edestakaisin lattiaa pitkin. Otsa oli hänellä rypyssä ja toinen käsi housuntaskussa, toinen sivelemässä viiksien alkuja. Hän tunsi miellyttävän tunteen siitä, että oli hyvin ja huolellisesti puettu. Kengät oli teetetty teräväkärkiset ja matalakantaiset, niinkuin tiedettiin muodin olevan, ja hyvästi kiilloitetut. Housut olivat vaaleasta kankaasta ja takki musta ja pitkä niinkuin englantilaisella gentlemannilla. Käänteissä heilahtelivat helmat sääriä vasten niinkuin vanhalla herralla; Antti tunsi sen selvästi polvissaan. Peilissä, johon hän aina ohimennen katsahti, huomasi hän olevansa ajattelevan ja miettivän näköinen mies. Hänestä näytti, että kaikki häntä salaa tarkastelivat, myöskin neitoset. Sitä ei tosin voinut huomata, että he häntä suorastaan katselivat, mutta hän tiesi kyllä entisestään, että vaikka nuoret neitoset eivät olisikaan katsovinaan, he kyllä sentään huomaavat nuoria miehiä. Mutta vaikka hän tiesi näin olevansa kaikkien huomion esineenä—keskipisteenäkin olisi voinut sanoa—ei hän joutunut ollenkaan hämilleen. Noin kävellessä muistui hänelle vain mieleen, mitä sisaret olivat hänestä sanoneet, kun hän kerran katseli itseään heidän toalettipeiliinsä.—»On se kaunis poika tuo meidän Antti», olivat he sanoneet. Siihen oli äiti toisesta huoneesta lempeästi torunut:—»Sanokaahan sille semmoista, on se jo kylläksi itserakas ilmankin.»—No, mutta vähätpä nyt siitä. Miksi ne eivät jouduta aamiaista, että saisi syödä?… Nälkäinen kuin susi! Oli niin aikamiehen, vanhan herran tapaista sanoa: »nälkäinen kuin susi.»

—Onko aamuruoka kohta valmis?

kysyi hän bufettineidiltä.

—Neljännestunnin kuluttua, vastasi tämä.

Pekka tuli puoliääneensä kysymään, syökö Antti laivasta?

—Miksen söisi!

vastasi Antti tahtoen näyttää kummastuneelta.

—Minä vain ajattelin, että kun meillä on omaa evästä…

—Minä syön mieluummin laivasta.

Antti söi siis laivasta ja otti ruvetessaan ryypynkin, jota kapteeni tarjosi.

He kilistivätkin toistensa kanssa.

Kotona oli häntä ryypystä varoitettu, ja Pekka oli kuvannut sen terveydelle vahingolliseksi.

Oli hänellä kirjojakin, joissa sitä todistettiin tieteellisesti. Äiti ja sisaret olivat yhtä mieltä Pekan kanssa. Mutta kun isä otti ryypyn, niin otti Anttikin. Hänen täytyi sitä paitsi itse tulla vakuutetuksi kaikista asioista. Kokea, kokea … ihmisen täytyy kokea. Olutta hän tilasi myöskin. Kun kapteeni pyysi puoli pulloa, niin kutsui hänkin suun sihauksella luokseen poistuvaa neitiä ja pyysi saada, ruotsinkielellä hänkin: »En half öl.» Joka kerta kun hän sitten kallisti lasin huulilleen ja joi, katseli hän sen kuvetta pitkin niitä kahta nuorta neitosta, jotka istuivat vastapäätä häntä seinän puolella. Vaikka eivät ne hänen mielestään juuri katsomista ansainneet. Rumanlaisia, jotenkin vähäpätöisiä. Bufettineiti tuossa oli monta vertaa somempi. Se ei kuitenkaan estänyt häntä olemasta neitosille kohtelias. Hän tarjosi heille, mitä he eivät ylettäneet ottamaan, ja sanoi joka kerta: »varsså go'» Siihen neitoset yhtä monta kertaa vastasivat: »tackar», johon Antti vielä hiukan huolettomasti lisäsi: »ja' ber.» Mietti Antti heille jotain muutakin sanoakseen, mutta ei voinut keksiä, millä aloittaisi.

Sen sijaan onnistui hänen ottaa osaa kapteenien keskusteluun. He puhuivat ruotsia, jota maakauppiaat tietysti eivät pystyneet puhumaan. Kapteeni kertoi salakuljetusjuttuja entisiltä purjehdusretkiltään merellä. Antilla oli myöskin muuan semmoinen juttu, vanha ja kauan kulkemassa ollut. Hän kertoi sen, ja vaikka kapteenit tietysti olivat kuulleet sen monta kertaa ennen, nauroivat he kuitenkin hiukan. Antti tunsi siitä itsensä ylpeäksi ja samalla miltei heltyvänsä. Ja sitä seurasi tunne miehen ryhdistä koko ruumiissa. Oli niinkuin ei hänen ja kapteenien välillä olisi ollut mitään eroa arvossa ja iässä. He olivat yhdenvertaisia. Ei hän koskaan ennen ollut tuntenut itseään näin vakaaksi ja varmaksi. Mutta, sanoi hän itselleen, näinhän se vasta ihmisen oikea alkuperäinen luonto ja itsenäisyys tunkeekin esille, ja näinhän ihminen pääsee kehittymään, kun hän saa olla ja liikkua vapaissa oloissa.

Kun noustiin pöydästä, tuli Pekka sisään ja pyysi lasin maitoa.

Se oli Antin mielestä tavattoman moukkamaista. Syödä ensin omia eväitään kannella ja sitten tulla hampaitaan kaivellen juomaan maitoa salongista.

—Tuokaa minulle hyvä sikari, sanoi se hienosti puettu, kultasankaisia silmälaseja kantava herrasmies.

Hän ei ollut aamiaista syödessään ottanut osaa herrojen keskusteluun. Näytti siltä, kuin olisi hän halveksinut koko seuraa, siitä päättäen, että hän silloin tällöin veti toisen suupielensä ivalliseen kureeseen. Se hiukan häiritsi Anttia. Hän kyllä osasi olla hänkin niinkuin vanha tottunut matkustaja. Mutta milloinka voisi hän saavuttaa sen varmuuden ja vakavuuden, joka tuolla herralla oli? Milloinka olla noin rennosti ja vapaasti ja kaikkia halveksivasti?

Pekka sytytti paperossin ja tarjosi Antillekin.

Mutta Antti sanoi mieluummin polttavansa sikaria. Bufettineiti toi sen hänelle ja toi myöskin hopeapäisen veitsen tarjottimella. Ottaessaan katsahti Antti häntä suoraan silmään ja koetti saada silmäyksensä merkitseväksi. Ja kun hän typisti sikaria, tunsi hän kätensä hiukan vapisevan.

Syötyään poistuivat kaikki matkustajat ruokasalongista, mikä minnekin.

Antti oli asettunut tyhjän pöydän ääreen ja oli tutkivinaan ilmoituskalenteria. Neiti tyhjensi pöytää ja Antti seurasi hänen liikkeitään: kuinka hän kumartui pöydän yli, painoi vyöhystänsä sitä vastaan, pingoitti rintansa ja paljasti voimakkaan täyteläisen käsivartensa. Antti olisi tahtonut sanoa hänelle jotain leikillistä, mutta sai ainoastaan kysytyksi, koska tullaan Konnukseen.

—Kello kymmenen, vastasi neiti.

Eikä Antti saanut jatketuksi keskustelua sen pitemmälle.

Puhdistettuaan pöydän ja levitettyään sen yli vaalean liinan poistui neiti keittiöön eikä tullut enää takaisin.

Ymmärtämättä oikein syytä siihen, joutui Antti hiukan alakuloiseksi ja nousi kannella olevaan tupakkakammioon, jonka ikkunasta voi nähdä maiseman sekä taakse että kummallekin kupeelle.

Hän alkoi selailla sanomalehtiä, ja ensiksi sattui »Uusi Suometar» käsiin.

Jahah!

jahah. Vai »Uusi Suometar»! Pitääpä katsoa mitä on »Uudessa Suomettaressa.»

Pääkirjoituksena oli »Virkamiehet ja suomenkieli.» Siis kieliriita!

Antti koetti lukea sitä, mutta ei joutunut kuin muutaman kappaleen, niin asettui poikkiteloin tielle otteita asetuksista ja pykäliä ja numeroita. Silmä hyppäsi niiden ylitse ja jatkoi kerran liikkeelle päästyään matkaansa parin uutisen yli »kaikenlaisiin.» Nielaisi niistä muutamia ja palasi virvoitettuna takaisin pääkirjoitukseen. Keskemmällä oli siinä huutomerkki erään lauseen perässä. Toisen jälessä seisoi kysymysmerkki ja kolmanteen oli lauseen sisään pantu (sk!) noin sulkujen väliin. Siellä ne siis jotain kummastelevat ja ivaavat. Kenties se on hyvinkin hauskaa! Ja Antti luki ne lauseet ja luki muutamia muitakin. Mutta taaskaan ei hän voinut pitää ajatuksiaan koossa. Hän ei ollut koko kesänä seurannut sanomalehtiä. Ja sitäpaitsi hänen täytyi tunnustaa itselleen, ettei hän ole oikein selvillä kieliriidasta. Mutta niin pian kuin hän tulee Helsinkiin, alkaa hän lukea sanomalehtiä ylioppilashuoneella ja perehtyä kieliriitaan.

—Pekka, sanoi hän tälle, jonka kuuli tulleen ruokasaliin, saahan ylioppilashuoneella lukea kaikkia Suomen sanomalehtiä?

—On siellä kaikki oman maan lehdet, suomalaiset ja ruotsalaiset. Kuinka niin?

—Minä aion ruveta käymään joka aamu ylioppilashuoneella lukemassa sanomalehtiä.

—Se vie paljon aikaa nuorilta ylioppilailta tuo sanomalehtien lukeminen ylioppilashuoneella.

On paljoa edullisempi pitää Suometar itsellään, neuvoi Pekka, otsa totisesti ja hiukan huolekkaasti rypistettynä. Hänellä oli näissä asioissa vakaantunut kanta ja kehittyneet mielipiteet.

—Ei se ole niin vaarallista, jos hiukan viepikin aikaa ensi lukukaudella … vaikka menisi kaikkikin katselemiseen.

—Jaa, jaa, mutta katso, ettei mene toinenkin lukukausi.

Monelta on mennytkin, ennenkuin ovat päässeet alkuunkaan.

—Ei minulta mene…

—Hyvä olisi, ellei niin kävisi.

—Minne sinä menet?

—Menen kokkasalonkiin lukemaan.

—Lukemaan?

—Täytyy käyttää aikaa hyväkseen.

Tenttini alkavat kohta lukukauden alussa. Ajattelin, että voin kerrata heprean kielioppia.

Heprean kielioppia!

Niin kovat ajat, että täytyy lukea heprean kielioppia jo Helsinkiin mennessäänkin! Mitä sitten itse Helsingissä?

Jos hänen, Antin, täytyisi siellä kohta paikalla istuutua kirjan ääreen!

Voisiko se olla mahdollista? Niin ne kai siellä kotona kuvittelivat; siltä olivat ainakin isän puheet tuntuneet, Mutta ne eivät ymmärrä näitä asioita oikein.

Niin no, kyllä hän tietysti lukee, totta kai lukee ja käy luennoilla.

Hän jakaa päivänsä lukuihin, luentoihin ja joutohetkiin. Joutohetket hän käyttää huvituksiin. Tai miksei hän käyttäisi oikeaa sanaa: ei huvituksiin, vaan Helsingin elämän tutkimiseen. Se on aivan välttämätöntä sekin, kaikki tekevät samalla lailla. Pekkakin on tehnyt sillä tavalla.

Voimakas aamiainen ja olut lämmittivät niin suloisesti sisuksia.

Sikari rauhoitti ja lauhdutti mielen. Sen savuun kietoutui ja katosi se puoli tulevaisuudesta ja vastaisista velvollisuuksista, josta heprean kielioppi oli muistuttanut.

Elämä alkoi tuntua niin huolettomalta ja pumpulinpehmoiselta.

Se oli kuin tällä samettisohvalla istuminen. Kuinka mukava tässä loikoa ja nojata niskaansa selustimeen. Se jyskytti siksi parahiksi, että viihdytti, mutta ei häirinnyt.

On tämä mukava laiva.

Isällä on tässä monta osaketta. Tässä pitäisi kaikkien kulkea. Kas, kuinka tuo seinä on kiiltäväksi maalattu! Ja lukot ja avaimet kuinka hohtaviksi hangatut! Tuota nappulata kun painaa, soi sähkökello bufetissa. Ei tarvitse täältä huutaa tai mennä sanomaan, jos tahtoo tilata jotain. Joka hytissäkin on tuollainen sähkökellon nappula. Se pitää olla matkustajien mukavuudeksi sillä tavalla laitettu. Nykyajan matkustajat ovat vaativaisia. Ja Anttikin oli mielestään vaativainen matkustaja. Hän olisi ollut tyytymätön, jos ei laiva olisi ollut niin mukava, kuin se oli. Häneen olisi tehnyt vastenmielisen vaikutuksen, jos sohva ei olisi ollut näin siististä sametista ja joka messinkiesine noin kirkkaaksi kiilloitettu. Hänen teki mieli koettaa valtaansa. Sikari oli sammunut, kun oli hiukan tottumaton polttaja vielä. Ei ollut tikkuja. Liikkumatta paikaltaan painoi hän takakäteen sähkökellon nappulaa. Virkeä kilinä kuului bufetissa. Hän näki oven läpi, kuinka samalla putosi valkea numerolippu yhteen niistä rei'istä, jotka olivat kellotaulussa. Bufettineiti kiiruhti esiin.

—Saanko luvan saada tulitikkuja?

Ne saatuaan kohautti Antti itseään ylemmäksi istumaan ja nosti jalkansa sohvalle.

Hän alkoi tarkastella maisemaa. Ilma oli käynyt harmaan haaleaksi. Kivikkoinen alava ranta vilisi ohitse. Hetken aikaa oli kohdalla järven rannalla oleva talo ja sen saviset pellot. Siellä näytti olevan harmaata ja ikävää. Kaivonvintti kohosi metsän yli, töröttäen pilvessä jumottavaa syksyistä taivaanrantaa vasten. Lämpiävästä riihestä tupruava savu painautui maata myöten menemään. Pellolla kuukki muutamia liankarvaisia olennoita perunoita noukkimassa, ja vaon päässä pientaren rannassa luuhotti hevonen auroineen, pää riipuksissa.

Antille tuli ajatus, että jos yht'äkkiä täytyisi jäädä asumaan tuollaiseen paikkaan. Nyt juuri, kun on Helsinkiin menossa, elämään sen vilkasta elämää, tunkeilemaan Esplanaadissa, katselemaan loistavia myymälöiden ikkunoita ja kauas pilkottavia punaisia tupakkapuotien lyhtyjä, ja tuon tuostakin pistäymään sähköllä valaistuihin kahviloihin—jos nyt pitäisi pysäyttää matka ja asettua tuohon taloon koko syksyksi. Niinkuin moni hänen talonpoikaisista tovereistaan, jotka viettävät vuotensa maalla ja lukevat siellä. Kuinka heidän oli sillä tavalla mahdollista? Sen surkeammin tuskin voisi tapahtua ihmiselle.

Talo, pellot ja ihmiset katosivat, ja laiva pyyhkäisi niemen nenitse, jonka päässä seisoi tanakka kivikummeli.

Toiselta puolen niemen aukesi sen kainalosta kaunis lahdelma ja lahden perältä koivikon sisästä herrastalo. Tuo oli sentään toista. Keltainen päärakennus ja katolla riu'un nenässä liehuva viiri. Siistit pellot, koivukäytävä rantaan, oksitut, puhdistetut puistot ympärillä. Punainen uimahuone ja sen edessä ankkuroituna purjevene, jonka purjeet parhaallaan lepattivat kuivamassa.

Mielihyvällä Antti sitä katseli, pyyhki hikeä ikkunasta ja puhalteli savua sikaristaan.

Se talo oli kuin sukulaistalo. Asua semmoisessa kesäiseen aikaan, laivakulun varrella, uida, purjehtia neitosten kanssa ja käydä hyvästi puettuna vierailla. Loikoilla riippumatoissa ja lukea romaaneja. Semmoista hänen elämänsä vielä kerran tuleekin olemaan. Kun hän on edistynyt ja päässyt muutamien tuhansien tuloille, niin hän rakentaa itselleen huvilan lähelle kaupunkia, niinkuin varalääninsihteerikin. Hänellä on purjevene myöskin. Mutta naimisiin ei hän sittenkään mene. Ja sen hän tekee kostoksi Almalle.

Laiva huusi tuloansa Konnuksen kanavalle ja Antti nousi kannelle.

Kapteeni seisoi perämiehen vieressä ja auttoi häntä toisella kädellään kääntämään peräsimen kehää. Kapteenin vieressä seisoi tuo toinen kapteeni ja se hieno herra. Antti asettui hänkin samaan ryhmään. Kapteeni kertoi veden vähyydestä sulun suussa ja epäili, pääsisikö viikon päästä enää täydessä lastissa läpi.

—Vai niin!

Todellakin! sanoivat herrat, ja Antti oli hänkin hämmästyvinään.

—Hiljempaa!

komensi kapteeni kannen alle, ja samalla kun punakitaisen ilmatorven läpi kuului koneenkäyttäjän vastaus, hiljeni jyskytys koneessa. Kuului vain tasaista kalkutusta hitaassa tahdissa. Sekin lakkasi kokonaan kanavaan tultaessa, ja laiva liukui vanhaa vauhtiaan kapeaan sulkukamariin, niin että milteivät laidat koskeneet kallioreunaan.

—Niinkuin veitsen terällä, sanoi Antti kapteenille, joka arvattavasti oli kuullut samat sanat monelta muulta matkustajalta.

Puskettuaan takaisin, jolloin vesi sulkukamarissa kuohui vaahtona niinkuin pesuammeessa saippua ja matkustajain poskia tärisytti, paneutui laiva hetkeksi huokaamaan.

Matkustajat ilmaantuivat kannen alaisista komeroistaan katselemaan, olisiko kanavalla mitään nähtävänä.

Vanhat neitoset ottivat osaa kalankauppaan, jota ruuanlaittaja hieroi muutaman talonpojan kanssa. Talonpojalla olivat rinta ja polvet märkinä; hän oli juuri tullut verkkojaan nostamasta. Nuorista neitosista toinen nojasi perän rautakaidetta vastaan ja ihmetteli sulkuportin alta tulevan veden pauhua; toinen oli avannut tupakkakammion ikkunan, josta avopäin ja otsatukka hiukan epäjärjestyksessä seurasi silmillään liikettä kanavan laiteella.

Hän oli arvattavasti nukahtanut, koska toinen poskipää oli punaisempi kuin toinen.

Kun Antti häntä tuossa kehyksessä katseli alhaalta kanavan laiteelta, jossa hän edestakaisin käveli, niin ei hän ollut niinkään tuo neitonen … olihan se sentään aika sievä. Kauniit isot silmät…

Antti käveli edestakaisin kanavan laidetta, hattu tahallisesti hiukan kallellaan.

Sivumennen katsahti hän aina ikkunassa olevaan neitoseen, ja ellei hän erehtynyt, katsahti neitonen samalla lailla häneen. Matkalla vaihtelevat mielialat pikemmin kuin missään muualla. Ja tuota pikaa, ennenkuin Antti ehti sitä itsekään huomata, oli hän runoillut romaanin kokoon itsestään ja neitosesta.

Kukahan hän on ja minnekähän hän matkustaa?

Arvattavasti Helsinkiin. Ehkä hän saa Lappeenrannassa olla apuna kantamassa hänen kapineitaan. Ehkä tutustuvatkin ja ajavat samassa hevosessa asemalle. Tavaroille hommaa hän toisen hevosen. Jollakin rautatieasemalla vie hän uuden tuttavansa ravintolaan ja kysyy, mitä hän saa luvan tarjota.— »Kiitoksia paljon, te olette kovin hyvä», sanoo neitonen ja miettii hetkisen. Sitten hän lisää ujosti: »Ehkä olette hyvä ja annatte minulle kupin teetä.»—»Kaksi kuppia teetä!» komentaa Antti.—He istuvat juomaan, hiukan muista erilleen. Neitonen vetää vitkalleen kädestänsä hansikan, joka ei tahdo lähteä. Sitten tipahduttaa hän hyppysillään pari kolme sokeripalaa kuppiin. He juovat, päät yhdessä, ja juttelevat. Ihmiset katsovat heihin syrjäsilmällä. Asemasillalla tulee Pekka, joka on seurannut heitä loitommalta, ja suhahtaa hirmuisen uteliaasti korvaan:—»Kuule, Antti, kuka on tuo neitonen?»—»En minä tiedä, se on vain satunnainen tuttavuus, pitäähän olla kohtelias.» Pekka rykäisee merkitsevästi, ja Antti tietää, että hän jo ensi postissa kirjoittaa kotiin. Vaan kirjoittakoon! Kotona siitä kertovat keskenään ja kertovat muillekin, ja kohta kertoo koko kaupunki, että Antti on matkalla tutustunut erääseen kauniiseen ja rikkaaseen nuoreen neitiin ja heidät on nähty yhdessä istumassa ja juomassa teetä … saa nähdä eivätkö pian ole kihloissa! Vaan kertokoot! Hän tahtoo olla Don Juan. Hänessä on paljon Don Juanin luonnetta.—Tyttö se häneen ensiksi rakastuu. Junassa hän ei lakkaa katselemasta suurilla silmillään. Kuta likemmä Helsinkiä he…

Laiva antoi lähtömerkin, ja Antin täytyi keskeyttää.

Hänen olisi pitänyt nousta laivaan. Mutta hän ei ollut tietävinäänkään. Antoi sen lähteä liikkeelle, käveli rauhallisesti rinnalla ja hypähti sitten huolettomalla notkahduksella laidalle juuri kun luukkua aiottiin sulkea. Hän oli näkevinään kysymyksen neitosen silmissä siitä, jääkö hän todella tähän, ja ilon välähdyksen, kun hän ei jäänytkään. Liekö ollut niin, mutta ei siitä enää kannella mitään jälkeä näkynyt. Molemmat neitoset olivat nousseet sinne ja kulkivat edestakaisin rivakassa kävelyssä, tehden nopean käännöksen aina kannen päässä. Antti käveli toisella puolen kantta ja koetti herättää huomiota. Välistä käveli hän miettiväisen näköisenä ja siveli viiksiään sellaisella sujuttavalla liikkeellä, kuin olisivat ne olleet hyvinkin pitkät. Välistä hän taas seisahtui järveen tuijottamaan, toinen jalka penkillä ja kyynärpää polvea vasten nojaten. Nämä ovat kauniita maisemia, nämä Leppävirran. Mahtavatkohan ne huomata sitä, nämä neitoset? He kulkivat useita kertoja Antin ohitse, mutta eivät katsoneet häneen sen kummemmilla silmillä kuin perämieheen tai ohi vilahtavaan merimerkkiin. No, eipä sillä, että Anttikaan heistä … ei niin, että olisi viitsinyt heitä varten päätään kääntää. Hän vain omia aikojaan … katselee vain huvikseen veteen ja rannalle.

Hän luuhisti lakkinsa samettia yhä huolettomamman näköiseksi ja alkoi vihellellen kulkea edestakaisin.

Sattui paperossin pätkä tielle; hän potkaisi sen kenkänsä kärellä järveen.

—Milloinka ollaan Savonlinnassa?

kysäisi hän perämieheltä.

Perämies ei kiiruhtanut vastaamaan.

Käänti kehäänsä muutaman pulikkavälin, sylkäisi suustaan mustan sylen, pyyhki hihalla huuliaan ja virkkoi tultavan »noin kello seihtemän seuvussa.»

Neitoset olivat juuri takana, ja hän tahtoi heidän kuultensa kysyä jotakin.

—Mikä on tuo hovi tuolla mäellä?

Mies viivytti vastaustaan niin kauan, että neitoset ehtivät jo piipun taakse.

—Vokkolan hovi.

—Saako tällä kiikarilla katsoa?

—Herra tekköö hyvin ja kahtoo voan.

Olisi ollut hyvä tilaisuus tarjota neitosille kiikari ja päästä heidän kanssaan puhelemaan.

Antti toivoi, että he tulisivat ja jotenkin näyttäisivät sitä haluavansa. Mutta neitoset eivät tulleet koko sillä ajalla, kun Antti käänteli kiikaria, edes kokan puolelle piippua. Ja yht'äkkiä kuuli hän heidän mennä humistavan kannen alle. Leppävirroilla astui Antti halkoja otettaessa maihin ja hänellä oli kulkulautaa myöten laskeutuessaan se pieni hetkellinen tyydytys, että kaikkien rannalla olevain talonpoikain huomio kiintyi häneen.

Hän ei ollut heitä näkevinäänkään, loi mahtavan katseen väkijoukon yli, mutta kuuli kuitenkin muutaman akan äänen takanaan sopottavan: »Katoppas, minkälainen tuolla on laukku selässä.»—Vai niin, se oli siis tämä hänen matkalaukkunsa, joka herätti heidän huomiotaan. Se häntä nauratti, mutta oli samalla vähän mieliksikin.

Hän nousi rantatietä ylös ja katseli matkailijan silmällä ja otsan rypistyksellä maisemaa ja alhaalla rantamakasiinien kupeessa höyryävää laivaa, nojaten aina vähän väliä sateenvarjonsa päähän.

Hänen tuolla tavalla seisoessaan kulkivat neitoset kaksi kertaa hänen ohitsensa, keräten ruohoja kukkakimpuiksi. Antilla oli mielestään hyvin alkuperäinen keksintö, kun hän taittoi oksan katajasta ja kiinnitti sen nappinsa läpeen.

Erinomaisen tyytyväisenä palasi hän takaisin rantaan.

Sinne tultuaan näki hän kaksi ylioppilasta hinaamassa suurta punaista kirstua rattailta alas. Yht'äkkiä tuli hän huonolle tuulelle, poikkesi halkopinon taakse ja kiersi toista tietä laivaan. Ylioppilaat, joita hänen ei tehnyt mieli tavata, olivat molemmat hänen tovereitaan, viime kevännä tutkinnon suorittaneita.

He ovat arvatenkin menossa Helsinkiin hekin ja tulevat siis olemaan matkakumppaneja sinne saakka.

Saatuaan kapineensa laivaan asettuivat äsken tulleet perän puolelle istumaan.

Antti käveli edestakaisin komentokannella. Joka kerta kun hän teki käänteen rappujen kohdalla, ajatteli hän mennäkseen alas tervehtimään. Mutta sitten päätti hän kuitenkin tehdä vielä yhden retken kannen toiseen päähän. Ja niin jäi hän pitkäksi aikaa siihen edestakaisin astelemaan.

Koulussa oli hänen luokallaan, joka oli ensimmäinen puhtaasti suomenkielinen luokka, ollut tavallaan kaksi puoluetta, »suomalaisten» ja »ruotsalaisten».

Ne olivat jätteitä niistä ajoista, jolloin vielä oli kaksi erikielistä osastoa kullakin luokalla. Puolueet erosivat osaksi kielenkin perusteella, mutta vielä enemmän varallisuuden ja kotikasvatuksen. »Ruotsalaiset» olivat herrasperheistä, he kävivät hienosti puettuina, heillä oli rahaa enemmän, he tanssivat iltahuveissa, lauloivat kvartetteja, pitivät serenaadeja ja olivat hienompien piirteittensä, solakampien vartaloittensa ja vapaamman käytöksensä vuoksi kaupungin naisten suosituita. Jota vastoin »suomalaisista» oli suurin osa vähävaraisia, heidän pukunsa oli karkea ja kotitekoinen, käytös oli ujoa ja kömpelöä, ja suuremmissa seuroissa he istuivat juroina seinämillä, sill'aikaa kuin toiset lattialla isännöivät. Heidän kasvonsa olivat rosoiset, posket pyöreähköt ja hartiat leveät.

Useimmat heistä olivat kovinkin köyhiä.

Lukujensa ohella täytyi heidän ansaita elatuksensa ruumiillisella työllä lupa-aikoina ja koulussa oltaessa kotiopetuksella ja puhtaaksikirjoittamisella. Sill'aikaa kuin »ruotsalaiset» kesäkuukausina antautuivat lepäämään ja huvittelemaan, saivat toiset kulkea niityillä ja pelloilla ansaitsemassa jotain, jolla lukukauden aikana voisi ostaa itselleen särvintä kuivan palasen painikkeeksi. Salainen kateus ja pahansuopaisuus kyti sen johdosta »suomalaisissa» toisia tovereita kohtaan.

Välit olivat aina hiukan kireät. Alemmilla luokilla oli ero vain saran ja veran, ja yhteentörmäykset synnyttivät tavallisimmasti tappelun, joka päättyi sillä, että »ruotsalaiset», jotka olivat vähemmistössä, piestiin perinpohjin ja heidän vaatteensa voitonriemulla ryvetettiin. Ylemmillä luokilla tuli eripuraisuus näkyviin olantakaisessa ylenkatseessa molemmin puolin. Luokalla vallitsi joko jäykkä vaitiolo tai pistelevä sanasota. Suomalaiset olivat jo oppineet sanomalehdistä ja tutkintopuheista, että he olivat »kansan lapsia», että heitä varten oli koulu muutettu suomalaiseksi. Ja he päättivät, että he sitä oikeastaan ovat ainoat oikeutetut täällä olemaan. Heidän joukossaan olivat sitä paitsi koulun taitavimmat oppilaat, ne, joita opettajat nimittivät »oppilaitoksen ylpeydeksi.»

Vaikka »ruotsalaiset» melkein yleensä olivat heikommat luvuissa ja vaikka heitä usein kehoitettiin ottamaan esimerkkiä »suomalaisista», olivat he kuitenkin opettajainsa lempipoikia.

Heille osoittivat he suosiota, joka ei koskaan tullut toisten osaksi. Kun oli pitoja tai perheiltama rehtorin tai opettajain luona, pyydettiin niihin poikkeuksetta vain »ruotsalaisia», jotka osasivat huvitella, tanssia ja käyttäytyä. Aamulla kokoontuivat he sitten yhteen ryhmään, päät toisissaan kiinni, kertomaan edellisen illan tapahtumista. Ne voivat olla erittäin huvittavia. Tanssittu oli tavattomasti, pidetty iloista iltaa neitosten kanssa, saatettu heitä miehissä kotiin, ja jos oli kuutamo tai kaunis ilma, tehty kävelyretki ympäri kaupungin. Usein oli eroamisen jälkeen toimeenpantu serenaadeja ikkunain alla.—Erityisessä huoneessa oli heitä varten ollut punssia ja paperosseja, joita valtoineen olivat saaneet nauttia. Illemmalla joskus oli joku opettajakin vanhain herrain totihuoneesta haihtunut heidän kamariinsa kilistämään. Tavallisesti oli hän ollut hyvällä tuulella ja lasketellut kaikenlaista hupaista. Oli hänestä joskus pilkkaakin tehty. Jokainen sana oli pantu tarkasti mieleen ja kerrottiin nyt kaikkien uudeksi riemuksi. Kertominen ja nauraminen tapahtui tahallaan korkeammalla äänellä, kuin olisi ollut tarpeellista, kun nähtiin, kuinka se harmitti »suomalaisia.» Ne jurottivat paikoillaan ja olivat kirjoihinsa katselevinaan, mutta kuulivat kuitenkin joka sanan. Heille oli jokaiselle tapahtunut ikäänkuin mieskohtainen loukkaus sen kautta, etteivät koskaan saaneet olla tällaisissa iloissa osallisina. He olivat ikkunain läpi kuulleet iloista mellakkaa kadulta huoneisiinsa, kun myöhään yöhön istuivat lukemassa tumman kynttilän ääressä. Ja vettä myllyyn lisäsi vielä se, että opettajat tunnin kuluessa kohtelivat pidoissa olleita hellävaroen ja tekivät kysymyksensä niin helposti tajuttaviksi kuin suinkin, jopa suorastaan auttoivatkin. Tai karttoivat kokonaan kysyä heiltä ja kysyivät sen sijaan »suomalaisilta», joilla silloin aina oli kovempi päivä.

Oli kuitenkin aikoja, jolloin ruotsalaisten täytyi kokonaan nöyrtyä ja jolloin heidän kaikilla ulkonaisilla eduillaan ei ollut mitään merkitystä.

Tutkintojen ja koekirjoitusten aikana tarvitsivat he taitavampien toveriensa apua, ja silloin oli näiden vuoro näkyä. Niinkuin pöydän alle heitetyitä paloja nakkelivat he hätääntyneille murusia matematiikasta ja latinasta. Ja niin tapahtui vielä ylioppilaskirjoituksissakin. Useimmat »ruotsalaisista» pääsivät ylioppilaiksi, »suomalaisten» armosta. Näinä aikoina nähtiin molempain puolueiden miehiä enemmän yhdessä. »Suomalaisia» saatettiin joskus kutsua »ruotsalaisten» perheisiinkin ja köyhemmille annettiin sunnuntaipäivällisiä ilmaiseksi. Voutila, toinen noista tuolla kannella, oli esimerkiksi koko viimeisen vuoden syönyt Antin kotona ja saanut ilman vuokraa asua pienessä huoneessa toisella puolen kamreerin pihan, seinäkkäin renkikamarin kanssa. Palkkioksi oli hän opettanut Antille matematiikkaa ja auttanut häntä ylioppilaskirjoituksissa.

»Suomalaisilla» oli myöskin »isänmaallisia harrastuksia», joihin »ruotsalaisilla» ei juuri ollut taipumusta.

Lupa-aikoina keräsivät he satuja ja muinaisesineitä, pitivät kukin paikkakunnallaan kansantajuisia luennoita ja panivat kesillä toimeen kansanjuhlia.

»Ruotsalaiset» koettivat kyllä »harrastaa» hekin, mutta kaikki jäi keskentekoiseksi.

Antti esimerkiksi, joka luettiin »ruotsalaisiin», oli kerran päättänyt kerätä sananlaskuja kansan suusta. Siitä oli ollut kotona suuri homma ja puhuminen, ja sisaret ompelivat hänelle erityisen vihkon sitä varten. Saipa hän vielä teettää varsinaisen matkapuvunkin, johon kuului pitkävartiset lapikkaat. Mutta kun hän oli joitakuita päiviä kierrellyt isänsä maatilan naapuritaloissa, alkoi uusi outo kenkä hangata kantapäätä. Hän kyllästyi puuhaan, palasi kotiin, ja saadut sananlaskut huomattiin jo ennen julaistuiksi.

Huolimatta »suomalaisten» jalommista harrastuksista, huolimatta heidän paremmista todistuksistaan ja heille tutkinnoissa puhutuista kauniista sanoista, joita saivat kuulla paraatipuvussa saapuville tulleen kuvernöörinkin suusta, olivat »ruotsalaiset» kuitenkin joka paikassa päällä päin, tutkintotilaisuuksissakin.

Heihin, joilla oli tuttavia kaikkialla kaupungissa, kiintyivät useimmat silmät todistuksia jaettaessa. Helsinkiin lähdettäessä keväällä oli kyllä »suomalaisille» arpajaisilla koottu matkarahat, mutta noiden toisten rintoihin kiinnitettiin rannasta lähtiessä kukkaskimput. Sisaria, äitejä, serkkuja ja muita naistuttavia seisoi kehänä heitä piirittämässä laivasillalla, heille toivotettiin onnet matkalle ja heidän jälkeensä liehuivat nenäliinat. »Suomalaiset» seisoivat synkkinä loitommalla, kaikilla kiitollisuudenvelka mieltä painamassa. Ja monella syrjään jätetyn katkera tunne sydämessä. Tuolla toisten kanssa liehakoivat ne, joita monen vuoden kuluessa oli kaukaisella ihailulla seurannut, uskaltamatta koskaan lähestyä ja pääsemättä kertaakaan toivotun kanssa sanaa vaihtamaan.

Kantta kävellessä vaikutti Anttiin yhä vielä se raskas suhde, joka oli koulussa toverien kesken vallinnut.

Mutta lähin syy siihen, miksi hän äsken oli poikennut syrjään ja miksi hänessä ei pitkään aikaan ollut menijää toverejansa tervehtimään, oli eräs tapaus, joka viime kesänä oli kangistanut hänen välinsä Voutilaan. Antin isän maatila oli Rautalammilla, ja he viettivät siellä kesäänsä. Pitäjän »suomalaiset», etupäässä Voutila, olivat toimeenpanneet kansanjuhlan. Tanssittaessa juhlakentällä oli eräs talonpoika tullut pyytämään Antin vanhempaa sisarta. Tämä oli kieltäytynyt. Kertomuksessa paikkakunnan lehteen kuvattiin tapaus »osoitteena siitä, millaista ylenkatsetta kansaa kohtaan vielä tapaa niissä, jotka haluavat nimittää itseään parempain ihmisten lapsiksi. Heidän naisensa ovat kyllä olevinaan kansallismielisiä, mutta kotikielenään he käyttävät ruotsia ja koko heidän kansallismielisyytensä on vain siinä, että he ompelevat itselleen kansallispuvut ja pukeutuvat niihin joskus huviretkiä tehdessään. Mutta annas olla, kun talonpoika tulee puhuttelemaan, silloin on nenä kureissa, ja tämä hieno neiti kääntää selkänsä kansan lapselle. Häpeä meidän herrasväellemme moisesta sääty-ylpeydestä!»

Kirjoitus synnytti suurta suuttumusta ja jakoi pitäjän kahteen puolueeseen.

Sen tekijäksi merkittiin Voutila. Hän oli muka käyttänyt tilaisuutta kostaakseen Antin sisarelle, johon hän oli turhaan ihastunut. Antti oli moittijain puolella ja kiivastui kerran muiden seurassa Voutilaa soimaamaan. Voutila suuttui, puhui paljon herrasväen ylpeydestä ja epäkansallisuudesta ja lopetti sillä, että olisi parempi olla vaiti sen, joka vielä istuisi koulun penkillä, elleivät muutamat olisi olleet niin jalomielisiä, että he… Hän ei päättänyt lausettaan, mutta Antti ymmärsi tarkoituksen, ja sen jälkeen eivät he olleet toisiaan tavanneet ennen kuin tuossa äsken.

Kauan ajatteli Antti, laskeutuisiko vai eikö alas peräkannelle.

Hän tunsi itsensä jotenkin turvattomaksi yksin näiden kahden kanssa.

Vihdoin hän kuitenkin päätti mennä.

—Ka, täälläkö tekin olette?

Te tulitte Leppävirroilta? Minä en ollenkaan huomannut… On vähän kylmä, niin että puistattaa … brr… Vai niin, te matkustatte kai myöskin Helsinkiin…

He olivat jäykkiä, melkein arvokkaita ja huulilla oli tuo hiukan itserakas hymyily, jonka usein tapaa etevillä talonpojilla.

He tarkastivat Anttia kiireestä kantapäähän, ja Antista oli, kuin olisi häntä kylmällä kädellä vetäisty kasvojen yli. Hän oli koettanut asettua yläpuolelle. Mutta nyt hän tuli hätiköiväksi ja meni hiukan hengästyksiinsä.

—Sinnehän minäkin!

Joko teillä on asunto Helsingissä? Minä en tiedä vielä ollenkaan, mihin tulen asumaan. Kai täytyy ajaa johonkin hotelliin ensimmäiseksi yöksi.

—Ei ole meilläkään vielä tiedossa asuntoa.

He jatkoivat keskusteluaan kaksikantaan ja laiminlöivät kokonaan Antin.

Hän sai istua, ojennettuna eteenpäin, kaula kurkalla, ja kuunnella valmista, kun ei voinut heti tultuaan poiskaan lähteä. Heillä oli tulevista luvuistaan puhe. Olivat jo päättäneet, mitä luennoita kuuntelevat. Professorien nimetkin oli heillä tiedossaan. Kuullessaan luennoista ja professoreista, joita hän ei vielä ollut oikein ajatellutkaan, tuli Antti itsensä suhteen hiukan epävarmaksi. Nuo ne olivat ihan selvillä kaikesta, mitä he aikoivat tehdä. He tiesivät jo vuodetkin määrätä, milloin valmistuvat. Köyhäin talonpoikain pojat saattavat välistä kohota hyvinkin korkealle, oli hän usein kuullut vakuutettavan ja esimerkkeinä mainittavan meidän suuria miehiämme, joista melkein kaikki olivat syntyneet matalissa majoissa. Jota vastoin varakkaiden vanhempain lapset usein menevät hukkaan. Ei heistä ainakaan koskaan tule mitään suurta. Hänen ratansa oli kuitenkin jo määrätty. Se oli jo useat kerrat valmiiksi keskusteltu isän ja koko perheen läsnäollessa. Ja hän vartioi vain tilaisuutta päästäkseen selittämään tovereilleen tulevaisuutensa ohjelmaa.

—Minä aion juristiksi, ilmoitti hän sopivaan puheen lomaan ja selitti yhdessä henkäyksessä kaikki aikeensa.

Hän suorittaa oikeustutkinnon, seuraa tuomaria käräjillä siksi, että saa varatuomarin arvonimen, praktiseeraa lääninhallituksessa, jossa tutkinnon suorittaneilla nykyään on etuoikeus, ja sitten voi hän helposti saada hyviä virkoja.

Hänen puheensa ei tehnyt toivottua vaikutusta.

Toverit kuuntelivat häntä, ja kun hän oli lopettanut, kysyi Voutila, silmät pilkallisina, mutta muuten hyvin viattomalla äänellä:

—Kun et sinä, Antti, ruvennut matematiikkaa lukemaan?

Antti tunsi pistoksen kärjen.

Mutta silloin sattui mukava tilaisuus poistua. Kapteeni kulki ohitse ja kääntyi Antin puoleen näyttäen hänelle muutamata kiveä, johon eräs toinen laiva oli äskettäin törmännyt. Puhuessaan Antille katsahti hän noihin toisiin arvostelevalla syrjäsilmällä, ikäänkuin olisi tahtonut Antilta kysyä, että »ketähän nuokin ovat?»

Katse tarkoitti nähtävästi heidän pukuaan, ja seisoessaan ulompana kapteenin kanssa tuli Antti tämän luulonsa johdosta vertailleeksi toveriensa vaateasua omaansa.

Molemmilla heillä oli sarkainen päällystakki, ja ylioppilaslakki oli päällystetty palttinalla. Takin kaulus oli sametista ja arvatenkin koko puku jonkun maaräätälin tekemä, joka oli koettanut saada aikaan muodin mukaista työtä, vaikka huonolla onnella. Niskasta longistui kaulus toisella alas, niin että koko kaulustin, aika tavalla jo käytetty, kojotti näkyä ja sen takana rusetin nauha ja niskanappi. Mansetit eivät nekään olleet aivan puhtaat. Housujen lahkeet olivat lyhyet ja ahtaat, jalat isot ja kengät yhtä mukaa, sekä lisäksi kiilloittamattomat.

Jota vastoin hän … hän oli kaikin puolin virheetön ja hieno.

Silmäys sääriin näytti, että housut niiden päällä istuivat kuin valetut. Kaulus seurasi kaulalinjaa ja pisti pikkuisen vain valkoista raitaansa esille. Kaikki oli parhaassa kunnossa. Hän puheli toimessaan kapteenin kanssa ja istuutui tämän mentyä penkille vastapäätä ja alkoi vihellellä. Sattui sitten vielä pieni tapaus, joka kerrassaan nosti hänet entisten koulutoveriensa yläpuolelle.

He nousivat ja menivät kahvia juomaan ruokasalonkiin.

Mutta heidän ovea avatessaan aikoivat siitä samassa ulos neitoset. Molemmin puolin seisotuttiin ja jäätiin odottamaan, kumpiko ensiksi astuisi kynnyksen yli. Neitoset jo ottivat askeleen, mutta peräytyivät, kun ylioppilaat samassa myöskin uhkasivat tulla. Silloin jäivät ylioppilaat odottamaan. Mutta juuri kun neitosten taas piti astua ulos, töyttäsivät myöskin ylioppilaat esiin, ja ovessa tapahtui pieni yhteentörmäys olkapäillä. Neitoset katsahtivat ylenkatseellisesti jälkeensä, kun ovi oli sulkeutunut, ja tuo kauniimpi koetteli kädellään olkapäätään, johon nähtävästi hiukan koski.

—Ush, semmoisia moukkia!

sanoi hän hienosti irvistäen, ja se silmäys, jonka Antti samassa sai häneltä, näytti tahtovan vetää häntäkin samaan mielipiteeseen osalliseksi.

Innolla Antti siitä tulikin osalliseksi—samalla tavoin silmäten ja kohottamalla hänkin olkapäitään.

Hän oleskeli kannella, kunnes hopeatiuku helisti päivälliselle.

Ovessa tulivat häntä vastaan hänen toverinsa, pois salongista. Heillä ei ollut varaa syödä laivan kalliita ruokia. Ohimennessään kysyi Antti heiltä keveästi ja hiukan teeskennellyn reippaasti:

—No, poisko te tulettekin?

Ettekö jääkään päivällistä syömään?

He ottivat tahalliseksi loukkaukseksi Antin kysymyksen.

Sointu kysyjän äänessä oli veriin saakka vihlaissut köyhäin miesten arkatuntoisuutta. Eivät he kumpikaan vastanneet, mutta se katse, joka ampui heidän kulmainsa alta, oli terävä, salavihainen ja kylmä kuin teräksisen tikarin tumma välähdys. Se oli huonompiosaisten äänetön sodanjulistus niitä vastaan, joiden edut ovat paremmat. Antti oli elinajakseen saanut heistä salaiset vihamiehet.

—Syöhän sinä nyt siellä … vielä sitä syömme mekin…

He menivät kokkapuolelle laivaa, purren hammasta niin, että posket siitä jäykkenivät.

Luku 3 Chapter 3 Kapitel 3

Useimmat matkustajista olivat jo kokoontuneet aamiaista odottamaan.

Ja Anttikin oli nyt sellainen oikea matkustaja, joka odotti aamiaista.

Siellä oli kaikenlaista väkeä.

Isomahaisia maakauppiaita, suurissa korkeissa kalosseissa, matkalla Pietariin; Antti loi heihin ylenkatseellisen silmäyksen, sillä isä oli aina sanonut, että ne ovat niitä viho viimeisiä ihmisiä jotka säälimättä nylkevät kansaa ja pyrkivät elämään niinkuin säätyhenkilöt. Great land merchants, in big high pirates, on their way to St. Petersburg; Antti created a disdainful glance at them, for his father had always said that they were the last of those hatreds who would ruthlessly skim the people and strive to live like moderates. Oli siellä pari vanhaa neitostakin, tukevasti vaatetetuita ja puolihansikkailla varustettuja, niin että vain sormet näkyivät, pitkät elottomat ja verettömät sormet. There were a couple of old maidens, well-dressed and half-gloved, with only the fingers visible, the long lifeless and bloodless fingers. Ne joivat kahvia laivasta, mutta evästä heillä oli itsellään. They drank coffee from the ship, but they had their own snack. Juodessaan he sopottivat keskenään ja arvostelivat, silmäyksistä päättäen epäedullisesti, kahta nuorta neitiä, jotka istuivat toisessa päässä salonkia. As they drank, they reconciled and criticized, judging at a disadvantage, the two young ladies who were sitting at one end of the salon. Sillä neidit naureskelivat erään vanhemman herran kanssa—nähtävästi joku merikapteeni—, joka oli asettunut laivatuolille vastapäätä heitä ja haasteli heille kaikenlaista, vaikkei ollut esitettykään; minkä vanhat neitoset hyvin kyllä tiesivät. For the ladies laughed with an older gentleman — apparently a sea captain — who had set himself up on the ship's chair opposite them and challenged them of all kinds, though not presented; which the old ladies knew very well. Lähellä vanhoja neitoja istui Pekka ja tutki ilmoituskalenterin sukkeluuksia. Pekka sat near the old maidens and studied the screams of the announcement calendar. Hän rakasti tavattomasti sukkeluuksia ja naurahti niille tuon tuostakin hakien silmillään jotakuta, jonka saisi osalliseksi iloonsa. He loved loving screams and laughed at them, searching for something to share in his joy. Toisessa paikassa puoleksi loikoi tyhjennetyn kahvikupin ääressä eräs hienosti puettu herrasmies, jolla oli kultasankaiset silmälasit päässä ja joka ei näkynyt olevan ketään huomaavinaan. In another place, a nicely dressed gentleman with gold-rimmed eyeglasses in his head, who did not appear to be noticing anyone, was halfway around the empty coffee cup. Kun Antti astui sisään, teki herrasmies liikkeen niskallaan ja sihautti huulillaan bufettineidin luokseen, jolta tilasi sikarin. When Antti stepped in, the gentleman made a move around his neck and flicked his lips to the buffet lady, who ordered a cigar. Antti tuli panneeksi erityisen huomion tähän, jota ei ollut ennen nähnyt. Antti came to pay special attention to something he had never seen before.

Antti kun oli ripustanut palttoonsa naulaan—naula oli messingistä, kahdella ruuvilla istutettu kiiltäväksi maalattuun seinään, ja vastapäätä oli peili—vältti hän katsoa Pekkaan ja tervehti hyvin kylmästi vanhoja naisia, vaikka nämä olivat hyviä tuttuja hänen kotonaan. Antti, having hung his coat on a nail — a nail made of brass, planted with two screws on a glossy painted wall, and facing a mirror — avoided looking at Pekka and greeted the old women very coldly, even though they were familiar in his home.

Mutta nuo kaksi vanhaa neitoa hyökkäsivät heti häneltä kysymään, eikö hänen ollut ikävä kotoa lähteä … lähteä kotoa pois suureen maailmaan. But those two old ladies immediately attacked him to ask if he hadn't had the pleasure of leaving home ... leaving home in a big world.

Antti antoi syrjäsittäin vastauksen, ettei hän juuri tiennyt, mitä hän niin erittäin ikävöisi. Antti responded in a discriminatory way that she did not know what she would be so missed.

—Eihän Antti toki tarkoita, mitä Antti sanoo. - Of course, Antti doesn't mean what Antti says.

Antti ei tahdo sanoa, kuinka ikävä Antin on lähteä omiensa luota vierasten ihmisten seuraan. Antti does not want to say how unfortunate Antti is to leave his own company with strangers. Onko Antilla ollenkaan sukulaisia Helsingissä?

—Ei ole sukulaisia.

—Eikö?

Olisi paljon hauskempi Antille, jos olisi joku perhe Helsingissä, jonka luo voisi mennä.—Antin äidillä näytti olevan niin kovin vaikea erota Antista. It would be a lot more fun for Ant if there was a family in Helsinki to go to. — Ant's mother seemed to have such a hard time divorcing Ant.

Siihen ei Antti katsonut tarpeelliseksi enää vastata. Antti did not find it necessary to answer it anymore.

Hän alkoi niin huolettomasti kuin suinkin kävellä edestakaisin lattiaa pitkin. She started as carefree as ever walking back and forth across the floor. Otsa oli hänellä rypyssä ja toinen käsi housuntaskussa, toinen sivelemässä viiksien alkuja. He had his forehead wrinkled and one hand in his trouser pocket, the other brushing the mustache. Hän tunsi miellyttävän tunteen siitä, että oli hyvin ja huolellisesti puettu. She felt a pleasant feeling of being well and carefully dressed. Kengät oli teetetty teräväkärkiset ja matalakantaiset, niinkuin tiedettiin muodin olevan, ja hyvästi kiilloitetut. The shoes were made with pointed and low-heeled, as is known for fashion, and good-polished. Housut olivat vaaleasta kankaasta ja takki musta ja pitkä niinkuin englantilaisella gentlemannilla. The trousers were of light fabric and the jacket was black and long like an English gentleman. Käänteissä heilahtelivat helmat sääriä vasten niinkuin vanhalla herralla; Antti tunsi sen selvästi polvissaan. In the twists and turns, the beads swung against their legs like the old Lord; Antti felt it clearly in her knees. Peilissä, johon hän aina ohimennen katsahti, huomasi hän olevansa ajattelevan ja miettivän näköinen mies. In the mirror he always glanced at, he noticed that he was a man of thought and thought. Hänestä näytti, että kaikki häntä salaa tarkastelivat, myöskin neitoset. It seemed to him that everyone was looking at her secretly, including the virgins. Sitä ei tosin voinut huomata, että he häntä suorastaan katselivat, mutta hän tiesi kyllä entisestään, että vaikka nuoret neitoset eivät olisikaan katsovinaan, he kyllä sentään huomaavat nuoria miehiä. He couldn't even see that they were watching him, but he knew even more that even if the young maidens were not watching, they would still notice the young men. Mutta vaikka hän tiesi näin olevansa kaikkien huomion esineenä—keskipisteenäkin olisi voinut sanoa—ei hän joutunut ollenkaan hämilleen. But even though he knew that he was the object of everyone's attention — even the focal point could have been said — he was not at all embarrassed. Noin kävellessä muistui hänelle vain mieleen, mitä sisaret olivat hänestä sanoneet, kun hän kerran katseli itseään heidän toalettipeiliinsä.—»On se kaunis poika tuo meidän Antti», olivat he sanoneet. As he walked around, he only remembered what the sisters had said about him, once looking at himself in their toilet mirror. Siihen oli äiti toisesta huoneesta lempeästi torunut:—»Sanokaahan sille semmoista, on se jo kylläksi itserakas ilmankin.»—No, mutta vähätpä nyt siitä. There was a gentle scold of her from the other room: - "Let's just say something like that, it is already self-righteous." - Well, but not the least. Miksi ne eivät jouduta aamiaista, että saisi syödä?… Nälkäinen kuin susi! Why don't they have breakfast to eat?… Hungry like a wolf! Oli niin aikamiehen, vanhan herran tapaista sanoa: »nälkäinen kuin susi.» It was so old-fashioned, old gentleman saying, "hungry like a wolf."

—Onko aamuruoka kohta valmis?

kysyi hän bufettineidiltä.

—Neljännestunnin kuluttua, vastasi tämä. —After four hours, this one answered.

Pekka tuli puoliääneensä kysymään, syökö Antti laivasta?

—Miksen söisi!

vastasi Antti tahtoen näyttää kummastuneelta.

—Minä vain ajattelin, että kun meillä on omaa evästä…

—Minä syön mieluummin laivasta.

Antti söi siis laivasta ja otti ruvetessaan ryypynkin, jota kapteeni tarjosi.

He kilistivätkin toistensa kanssa.

Kotona oli häntä ryypystä varoitettu, ja Pekka oli kuvannut sen terveydelle vahingolliseksi. At home, he had been warned about drinking and Pekka had described it as harmful to his health.

Oli hänellä kirjojakin, joissa sitä todistettiin tieteellisesti. Äiti ja sisaret olivat yhtä mieltä Pekan kanssa. Mutta kun isä otti ryypyn, niin otti Anttikin. Hänen täytyi sitä paitsi itse tulla vakuutetuksi kaikista asioista. He also had to be convinced of all things. Kokea, kokea … ihmisen täytyy kokea. To experience, to experience ... one must experience. Olutta hän tilasi myöskin. He also ordered beer. Kun kapteeni pyysi puoli pulloa, niin kutsui hänkin suun sihauksella luokseen poistuvaa neitiä ja pyysi saada, ruotsinkielellä hänkin: »En half öl.» Joka kerta kun hän sitten kallisti lasin huulilleen ja joi, katseli hän sen kuvetta pitkin niitä kahta nuorta neitosta, jotka istuivat vastapäätä häntä seinän puolella. When the captain asked for half a bottle, he also called for a lady leaving the mouth and asked for it, and in Swedish he also said, "En half ol." facing him on the wall side. Vaikka eivät ne hänen mielestään juuri katsomista ansainneet. Although they didn't deserve to watch them, he said. Rumanlaisia, jotenkin vähäpätöisiä. Ugly, somehow trivial. Bufettineiti tuossa oli monta vertaa somempi. The buffet lady there was much more comparative. Se ei kuitenkaan estänyt häntä olemasta neitosille kohtelias. But that didn't stop her from being polite to the maidens. Hän tarjosi heille, mitä he eivät ylettäneet ottamaan, ja sanoi joka kerta: »varsså go'» Siihen neitoset yhtä monta kertaa vastasivat: »tackar», johon Antti vielä hiukan huolettomasti lisäsi: »ja' ber.» He offered them what they couldn't afford to take, and said every time: "goose go '" To it, the girls replied as many times as "tackar", to which Antti added a little carelessly: "and" ber. " Mietti Antti heille jotain muutakin sanoakseen, mutta ei voinut keksiä, millä aloittaisi. Antti thought something else to say to them, but couldn't figure out how to begin.

Sen sijaan onnistui hänen ottaa osaa kapteenien keskusteluun. Instead, he succeeded in taking part in the captains' debate. He puhuivat ruotsia, jota maakauppiaat tietysti eivät pystyneet puhumaan. They spoke Swedish, which of course the land traders couldn't speak. Kapteeni kertoi salakuljetusjuttuja entisiltä purjehdusretkiltään merellä. The captain told smuggling stories about his former sailing trips at sea. Antilla oli myöskin muuan semmoinen juttu, vanha ja kauan kulkemassa ollut. Antti also had some stuff like that, old and long gone. Hän kertoi sen, ja vaikka kapteenit tietysti olivat kuulleet sen monta kertaa ennen, nauroivat he kuitenkin hiukan. He told it, and although the captains had of course heard it many times before, they still laughed a little. Antti tunsi siitä itsensä ylpeäksi ja samalla miltei heltyvänsä. Antti felt proud of her while almost comforting herself. Ja sitä seurasi tunne miehen ryhdistä koko ruumiissa. And then there was the feeling of the man's posture throughout his body. Oli niinkuin ei hänen ja kapteenien välillä olisi ollut mitään eroa arvossa ja iässä. It was as if there was no difference in value and age between him and the captains. He olivat yhdenvertaisia. Ei hän koskaan ennen ollut tuntenut itseään näin vakaaksi ja varmaksi. He had never before felt so stable and confident. Mutta, sanoi hän itselleen, näinhän se vasta ihmisen oikea alkuperäinen luonto ja itsenäisyys tunkeekin esille, ja näinhän ihminen pääsee kehittymään, kun hän saa olla ja liikkua vapaissa oloissa. But, he said to himself, that is when the true original nature and independence of man comes to light, and that is how man can develop when he is allowed to move and move freely.

Kun noustiin pöydästä, tuli Pekka sisään ja pyysi lasin maitoa. As they got up from the table, Pekka came in and asked for a glass of milk.

Se oli Antin mielestä tavattoman moukkamaista. In Antti's opinion, it was extraordinarily cunning. Syödä ensin omia eväitään kannella ja sitten tulla hampaitaan kaivellen juomaan maitoa salongista. First eat your own lunch on the deck and then come digging your teeth to drink milk from the salon.

—Tuokaa minulle hyvä sikari, sanoi se hienosti puettu, kultasankaisia silmälaseja kantava herrasmies. “Bring me a good cigar,” said the nicely dressed gentleman wearing gold-rimmed glasses.

Hän ei ollut aamiaista syödessään ottanut osaa herrojen keskusteluun. He had not participated in the gentlemen's conversation while he was having breakfast. Näytti siltä, kuin olisi hän halveksinut koko seuraa, siitä päättäen, että hän silloin tällöin veti toisen suupielensä ivalliseen kureeseen. It seemed as if he had despised the whole company, deciding that from time to time he pulled his second kiss against the mocking. Se hiukan häiritsi Anttia. It bothered Antti a bit. Hän kyllä osasi olla hänkin niinkuin vanha tottunut matkustaja. He knew how to be an old accustomed passenger. Mutta milloinka voisi hän saavuttaa sen varmuuden ja vakavuuden, joka tuolla herralla oli? But when could he attain the assurance and seriousness that the Lord had? Milloinka olla noin rennosti ja vapaasti ja kaikkia halveksivasti? When to be so relaxed and free and despicable?

Pekka sytytti paperossin ja tarjosi Antillekin. Pekka lit a paper bag and offered it to Antille.

Mutta Antti sanoi mieluummin polttavansa sikaria. Bufettineiti toi sen hänelle ja toi myöskin hopeapäisen veitsen tarjottimella. The Buffettine brought it to her and also brought a silver knife on the tray. Ottaessaan katsahti Antti häntä suoraan silmään ja koetti saada silmäyksensä merkitseväksi. Antti looked him straight in the eye and tried to make his eyes significant. Ja kun hän typisti sikaria, tunsi hän kätensä hiukan vapisevan. And as he cut the cigar, he felt his hands trembling slightly.

Syötyään poistuivat kaikki matkustajat ruokasalongista, mikä minnekin.

Antti oli asettunut tyhjän pöydän ääreen ja oli tutkivinaan ilmoituskalenteria. Antti had settled down on an empty table and was investigating the announcement calendar. Neiti tyhjensi pöytää ja Antti seurasi hänen liikkeitään: kuinka hän kumartui pöydän yli, painoi vyöhystänsä sitä vastaan, pingoitti rintansa ja paljasti voimakkaan täyteläisen käsivartensa. She cleared the table and Antti followed her movements: as she leaned over the table, pressed her waist against it, stretched her breasts and revealed her powerful, full arm. Antti olisi tahtonut sanoa hänelle jotain leikillistä, mutta sai ainoastaan kysytyksi, koska tullaan Konnukseen. Antti would have wanted to say something funny to her, but was only asked because they were coming to Rogue.

—Kello kymmenen, vastasi neiti.

Eikä Antti saanut jatketuksi keskustelua sen pitemmälle. And Antti couldn't continue the discussion any further.

Puhdistettuaan pöydän ja levitettyään sen yli vaalean liinan poistui neiti keittiöön eikä tullut enää takaisin. After cleaning the table and spreading a light towel over it, she left the kitchen and didn't come back.

Ymmärtämättä oikein syytä siihen, joutui Antti hiukan alakuloiseksi ja nousi kannella olevaan tupakkakammioon, jonka ikkunasta voi nähdä maiseman sekä taakse että kummallekin kupeelle. Unbeknownst to the reason, Antti was a little depressed and climbed into the smoking chamber on the deck, with a window overlooking both the rear and the two sides.

Hän alkoi selailla sanomalehtiä, ja ensiksi sattui »Uusi Suometar» käsiin. She started browsing newspapers, and first came into the hands of the "New Suometar".

Jahah!

jahah. Vai »Uusi Suometar»! Pitääpä katsoa mitä on »Uudessa Suomettaressa.» Have a look at what's in New Suomettare. »

Pääkirjoituksena oli »Virkamiehet ja suomenkieli.» Siis kieliriita! The editorial was "Officials and the Finnish language."

Antti koetti lukea sitä, mutta ei joutunut kuin muutaman kappaleen, niin asettui poikkiteloin tielle otteita asetuksista ja pykäliä ja numeroita. Antti tried to read it, but did not have more than a few paragraphs, so he crossed the road with excerpts of the settings and the articles and numbers. Silmä hyppäsi niiden ylitse ja jatkoi kerran liikkeelle päästyään matkaansa parin uutisen yli »kaikenlaisiin.» Nielaisi niistä muutamia ja palasi virvoitettuna takaisin pääkirjoitukseen. The eye jumped over them and once made a move as he made his way over the news of the couple, "of all kinds." Swallowed a few of them and returned softly back to the editorial. Keskemmällä oli siinä huutomerkki erään lauseen perässä. In the middle there was an exclamation mark after a sentence. Toisen jälessä seisoi kysymysmerkki ja kolmanteen oli lauseen sisään pantu (sk!) The second was followed by a question mark and the third was inserted in the sentence (sk!) noin sulkujen väliin. Siellä ne siis jotain kummastelevat ja ivaavat. So there they are, they wonder and wonder. Kenties se on hyvinkin hauskaa! Ja Antti luki ne lauseet ja luki muutamia muitakin. Mutta taaskaan ei hän voinut pitää ajatuksiaan koossa. Hän ei ollut koko kesänä seurannut sanomalehtiä. Ja sitäpaitsi hänen täytyi tunnustaa itselleen, ettei hän ole oikein selvillä kieliriidasta. And besides, he had to admit to himself that he was not well aware of the language dispute. Mutta niin pian kuin hän tulee Helsinkiin, alkaa hän lukea sanomalehtiä ylioppilashuoneella ja perehtyä kieliriitaan.

—Pekka, sanoi hän tälle, jonka kuuli tulleen ruokasaliin, saahan ylioppilashuoneella lukea kaikkia Suomen sanomalehtiä? —Pekka, did he say to the one he heard coming into the dining room that I could read all the Finnish newspapers in the student room?

—On siellä kaikki oman maan lehdet, suomalaiset ja ruotsalaiset. Kuinka niin?

—Minä aion ruveta käymään joka aamu ylioppilashuoneella lukemassa sanomalehtiä.

—Se vie paljon aikaa nuorilta ylioppilailta tuo sanomalehtien lukeminen ylioppilashuoneella. —It takes a lot of time for young college students to read newspapers in the college room.

On paljoa edullisempi pitää Suometar itsellään, neuvoi Pekka, otsa totisesti ja hiukan huolekkaasti rypistettynä. It's much cheaper to keep Suometar on your own, Pekka advised, with a really forehead and a little careful contorting. Hänellä oli näissä asioissa vakaantunut kanta ja kehittyneet mielipiteet. He had a firm stance on these issues and developed opinions.

—Ei se ole niin vaarallista, jos hiukan viepikin aikaa ensi lukukaudella … vaikka menisi kaikkikin katselemiseen. —It's not that dangerous if you spend a little time next semester ... even if you go all out to watch.

—Jaa, jaa, mutta katso, ettei mene toinenkin lukukausi. —Yes, yes, but see that another semester is not coming.

Monelta on mennytkin, ennenkuin ovat päässeet alkuunkaan. Many have gone before they have even started.

—Ei minulta mene… —I don't go from me ...

—Hyvä olisi, ellei niin kävisi. —It would be good if it didn't happen.

—Minne sinä menet?

—Menen kokkasalonkiin lukemaan.

—Lukemaan?

—Täytyy käyttää aikaa hyväkseen. —I need to use the time.

Tenttini alkavat kohta lukukauden alussa. My exams begin shortly at the beginning of the semester. Ajattelin, että voin kerrata heprean kielioppia. Pensé que podía repetir la gramática hebrea.

Heprean kielioppia! Hebrew grammar!

Niin kovat ajat, että täytyy lukea heprean kielioppia jo Helsinkiin mennessäänkin! Such hard times that you have to read Hebrew grammar even when you go to Helsinki! Mitä sitten itse Helsingissä? So what in Helsinki itself?

Jos hänen, Antin, täytyisi siellä kohta paikalla istuutua kirjan ääreen! If he, Antin, had to sit down at the book there soon!

Voisiko se olla mahdollista? Niin ne kai siellä kotona kuvittelivat; siltä olivat ainakin isän puheet tuntuneet, Mutta ne eivät ymmärrä näitä asioita oikein. That's what they imagined at home there; at least his father's words had seemed, But they didn't understand these things correctly.

Niin no, kyllä hän tietysti lukee, totta kai lukee ja käy luennoilla. Yes, of course he reads, of course he reads and attends lectures.

Hän jakaa päivänsä lukuihin, luentoihin ja joutohetkiin. Joutohetket hän käyttää huvituksiin. He spends his leisure time entertaining. Tai miksei hän käyttäisi oikeaa sanaa: ei huvituksiin, vaan Helsingin elämän tutkimiseen. Or why not use the right word: not for fun, but for studying Helsinki life. Se on aivan välttämätöntä sekin, kaikki tekevät samalla lailla. It is absolutely necessary too, everyone does the same. Pekkakin on tehnyt sillä tavalla.

Voimakas aamiainen ja olut lämmittivät niin suloisesti sisuksia. The intense breakfast and the beer warmed the interior so sweetly.

Sikari rauhoitti ja lauhdutti mielen. The cigar calmed down and soothed the mind. Sen savuun kietoutui ja katosi se puoli tulevaisuudesta ja vastaisista velvollisuuksista, josta heprean kielioppi oli muistuttanut. It was intertwined with smoke and the half of the future and future obligations that Hebrew grammar had reminded us of.

Elämä alkoi tuntua niin huolettomalta ja pumpulinpehmoiselta. Life started to feel so carefree and so soft.

Se oli kuin tällä samettisohvalla istuminen. Kuinka mukava tässä loikoa ja nojata niskaansa selustimeen. How nice it is to jump in and lean on your neck with your browser. Se jyskytti siksi parahiksi, että viihdytti, mutta ei häirinnyt. It thumped for the best that it entertained but didn't bother.

On tämä mukava laiva.

Isällä on tässä monta osaketta. Tässä pitäisi kaikkien kulkea. This is where everyone should go. Kas, kuinka tuo seinä on kiiltäväksi maalattu! How's that wall painted glossy! Ja lukot ja avaimet kuinka hohtaviksi hangatut! And the locks and keys how gleaming! Tuota nappulata kun painaa, soi sähkökello bufetissa. Produce the pin dial when you press, the electric bell in the buffet. Ei tarvitse täältä huutaa tai mennä sanomaan, jos tahtoo tilata jotain. No need to shout or go here to order something. Joka hytissäkin on tuollainen sähkökellon nappula. Every cabin has that kind of electric bell. Se pitää olla matkustajien mukavuudeksi sillä tavalla laitettu. It must be fitted for the comfort of the passengers in this way. Nykyajan matkustajat ovat vaativaisia. Modern travelers are demanding. Ja Anttikin oli mielestään vaativainen matkustaja. And Antt also thought he was a demanding traveler. Hän olisi ollut tyytymätön, jos ei laiva olisi ollut niin mukava, kuin se oli. He would have been dissatisfied if the ship had not been as comfortable as it was. Häneen olisi tehnyt vastenmielisen vaikutuksen, jos sohva ei olisi ollut näin siististä sametista ja joka messinkiesine noin kirkkaaksi kiilloitettu. He would have been disgusted if the sofa had not been so velvety and the brass object polished so brightly. Hänen teki mieli koettaa valtaansa. He made up his mind to try his power. Sikari oli sammunut, kun oli hiukan tottumaton polttaja vielä. The cigar had gone out when he was a bit unaccustomed to burning. Ei ollut tikkuja. There were no sticks. Liikkumatta paikaltaan painoi hän takakäteen sähkökellon nappulaa. Without moving from his seat, he pushed back the knob of the electric clock. Virkeä kilinä kuului bufetissa. The buzzing noise was heard in the buffet. Hän näki oven läpi, kuinka samalla putosi valkea numerolippu yhteen niistä rei'istä, jotka olivat kellotaulussa. He saw through the door how at the same time a white numeral flag fell on one of the holes in the watch face. Bufettineiti kiiruhti esiin. Buffettine rushed forward.

—Saanko luvan saada tulitikkuja? —Can I get matches?

Ne saatuaan kohautti Antti itseään ylemmäksi istumaan ja nosti jalkansa sohvalle. After receiving them, Antti shrugged and sat up on the couch.

Hän alkoi tarkastella maisemaa. He began to look at the landscape. Ilma oli käynyt harmaan haaleaksi. The air had turned gray. Kivikkoinen alava ranta vilisi ohitse. The rocky Alava beach glided past. Hetken aikaa oli kohdalla järven rannalla oleva talo ja sen saviset pellot. For a while, the house by the lake and its clay fields were near. Siellä näytti olevan harmaata ja ikävää. There seemed to be gray and unfortunate. Kaivonvintti kohosi metsän yli, töröttäen pilvessä jumottavaa syksyistä taivaanrantaa vasten. The wellhead climbed over the forest, crashing against the stunning autumn skyline in the cloud. Lämpiävästä riihestä tupruava savu painautui maata myöten menemään. The smoke bursting from the warm thunderstorm pressed down to the ground. Pellolla kuukki muutamia liankarvaisia olennoita perunoita noukkimassa, ja vaon päässä pientaren rannassa luuhotti hevonen auroineen, pää riipuksissa. In the field, for a month, a few filthy creatures were picking potatoes, and on the shore of a stingray, a horse with its veins, head on a pendant, was boned.

Antille tuli ajatus, että jos yht'äkkiä täytyisi jäädä asumaan tuollaiseen paikkaan. Nyt juuri, kun on Helsinkiin menossa, elämään sen vilkasta elämää, tunkeilemaan Esplanaadissa, katselemaan loistavia myymälöiden ikkunoita ja kauas pilkottavia punaisia tupakkapuotien lyhtyjä, ja tuon tuostakin pistäymään sähköllä valaistuihin kahviloihin—jos nyt pitäisi pysäyttää matka ja asettua tuohon taloon koko syksyksi. Now, just as you are heading to Helsinki, to live its lively life, break into the Esplanade, look at the splendid store windows and far-flung red cigarette lanterns, and then stop by the electric-lighted cafes - if you have to stop and go all out. Niinkuin moni hänen talonpoikaisista tovereistaan, jotka viettävät vuotensa maalla ja lukevat siellä. Like many of his peasant comrades who spend their years on the land and read there. Kuinka heidän oli sillä tavalla mahdollista? How was that possible for them? Sen surkeammin tuskin voisi tapahtua ihmiselle. It could scarcely happen to man.

Talo, pellot ja ihmiset katosivat, ja laiva pyyhkäisi niemen nenitse, jonka päässä seisoi tanakka kivikummeli. The house, the fields, and the people disappeared, and the ship swept the head of a cape with a steep hump of stone.

Toiselta puolen niemen aukesi sen kainalosta kaunis lahdelma ja lahden perältä koivikon sisästä herrastalo. On the other side of the peninsula opened the armpit beautiful armlet and the bay from the back birch wood from within the mansion. Tuo oli sentään toista. That was different, after all. Keltainen päärakennus ja katolla riu'un nenässä liehuva viiri. The yellow main building and a banner fluttering on the roof with a curled nose. Siistit pellot, koivukäytävä rantaan, oksitut, puhdistetut puistot ympärillä. Clean fields, birch corridor to the beach, branches, cleaned parks around. Punainen uimahuone ja sen edessä ankkuroituna purjevene, jonka purjeet parhaallaan lepattivat kuivamassa.

Mielihyvällä Antti sitä katseli, pyyhki hikeä ikkunasta ja puhalteli savua sikaristaan.

Se talo oli kuin sukulaistalo. Asua semmoisessa kesäiseen aikaan, laivakulun varrella, uida, purjehtia neitosten kanssa ja käydä hyvästi puettuna vierailla. Loikoilla riippumatoissa ja lukea romaaneja. Semmoista hänen elämänsä vielä kerran tuleekin olemaan. Kun hän on edistynyt ja päässyt muutamien tuhansien tuloille, niin hän rakentaa itselleen huvilan lähelle kaupunkia, niinkuin varalääninsihteerikin. Hänellä on purjevene myöskin. Mutta naimisiin ei hän sittenkään mene. Ja sen hän tekee kostoksi Almalle.

Laiva huusi tuloansa Konnuksen kanavalle ja Antti nousi kannelle.

Kapteeni seisoi perämiehen vieressä ja auttoi häntä toisella kädellään kääntämään peräsimen kehää. Kapteenin vieressä seisoi tuo toinen kapteeni ja se hieno herra. Antti asettui hänkin samaan ryhmään. Kapteeni kertoi veden vähyydestä sulun suussa ja epäili, pääsisikö viikon päästä enää täydessä lastissa läpi.

—Vai niin!

Todellakin! sanoivat herrat, ja Antti oli hänkin hämmästyvinään.

—Hiljempaa!

komensi kapteeni kannen alle, ja samalla kun punakitaisen ilmatorven läpi kuului koneenkäyttäjän vastaus, hiljeni jyskytys koneessa. Kuului vain tasaista kalkutusta hitaassa tahdissa. Sekin lakkasi kokonaan kanavaan tultaessa, ja laiva liukui vanhaa vauhtiaan kapeaan sulkukamariin, niin että milteivät laidat koskeneet kallioreunaan.

—Niinkuin veitsen terällä, sanoi Antti kapteenille, joka arvattavasti oli kuullut samat sanat monelta muulta matkustajalta.

Puskettuaan takaisin, jolloin vesi sulkukamarissa kuohui vaahtona niinkuin pesuammeessa saippua ja matkustajain poskia tärisytti, paneutui laiva hetkeksi huokaamaan.

Matkustajat ilmaantuivat kannen alaisista komeroistaan katselemaan, olisiko kanavalla mitään nähtävänä.

Vanhat neitoset ottivat osaa kalankauppaan, jota ruuanlaittaja hieroi muutaman talonpojan kanssa. Talonpojalla olivat rinta ja polvet märkinä; hän oli juuri tullut verkkojaan nostamasta. Nuorista neitosista toinen nojasi perän rautakaidetta vastaan ja ihmetteli sulkuportin alta tulevan veden pauhua; toinen oli avannut tupakkakammion ikkunan, josta avopäin ja otsatukka hiukan epäjärjestyksessä seurasi silmillään liikettä kanavan laiteella.

Hän oli arvattavasti nukahtanut, koska toinen poskipää oli punaisempi kuin toinen.

Kun Antti häntä tuossa kehyksessä katseli alhaalta kanavan laiteelta, jossa hän edestakaisin käveli, niin ei hän ollut niinkään tuo neitonen … olihan se sentään aika sievä. Kauniit isot silmät…

Antti käveli edestakaisin kanavan laidetta, hattu tahallisesti hiukan kallellaan.

Sivumennen katsahti hän aina ikkunassa olevaan neitoseen, ja ellei hän erehtynyt, katsahti neitonen samalla lailla häneen. Matkalla vaihtelevat mielialat pikemmin kuin missään muualla. Ja tuota pikaa, ennenkuin Antti ehti sitä itsekään huomata, oli hän runoillut romaanin kokoon itsestään ja neitosesta.

Kukahan hän on ja minnekähän hän matkustaa?

Arvattavasti Helsinkiin. Ehkä hän saa Lappeenrannassa olla apuna kantamassa hänen kapineitaan. Ehkä tutustuvatkin ja ajavat samassa hevosessa asemalle. Tavaroille hommaa hän toisen hevosen. Jollakin rautatieasemalla vie hän uuden tuttavansa ravintolaan ja kysyy, mitä hän saa luvan tarjota.— »Kiitoksia paljon, te olette kovin hyvä», sanoo neitonen ja miettii hetkisen. Sitten hän lisää ujosti: »Ehkä olette hyvä ja annatte minulle kupin teetä.»—»Kaksi kuppia teetä!» komentaa Antti.—He istuvat juomaan, hiukan muista erilleen. Neitonen vetää vitkalleen kädestänsä hansikan, joka ei tahdo lähteä. Sitten tipahduttaa hän hyppysillään pari kolme sokeripalaa kuppiin. He juovat, päät yhdessä, ja juttelevat. Ihmiset katsovat heihin syrjäsilmällä. Asemasillalla tulee Pekka, joka on seurannut heitä loitommalta, ja suhahtaa hirmuisen uteliaasti korvaan:—»Kuule, Antti, kuka on tuo neitonen?»—»En minä tiedä, se on vain satunnainen tuttavuus, pitäähän olla kohtelias.» Pekka rykäisee merkitsevästi, ja Antti tietää, että hän jo ensi postissa kirjoittaa kotiin. Vaan kirjoittakoon! Kotona siitä kertovat keskenään ja kertovat muillekin, ja kohta kertoo koko kaupunki, että Antti on matkalla tutustunut erääseen kauniiseen ja rikkaaseen nuoreen neitiin ja heidät on nähty yhdessä istumassa ja juomassa teetä … saa nähdä eivätkö pian ole kihloissa! Vaan kertokoot! Hän tahtoo olla Don Juan. Hänessä on paljon Don Juanin luonnetta.—Tyttö se häneen ensiksi rakastuu. Junassa hän ei lakkaa katselemasta suurilla silmillään. Kuta likemmä Helsinkiä he…

Laiva antoi lähtömerkin, ja Antin täytyi keskeyttää.

Hänen olisi pitänyt nousta laivaan. Mutta hän ei ollut tietävinäänkään. Antoi sen lähteä liikkeelle, käveli rauhallisesti rinnalla ja hypähti sitten huolettomalla notkahduksella laidalle juuri kun luukkua aiottiin sulkea. Hän oli näkevinään kysymyksen neitosen silmissä siitä, jääkö hän todella tähän, ja ilon välähdyksen, kun hän ei jäänytkään. Liekö ollut niin, mutta ei siitä enää kannella mitään jälkeä näkynyt. Molemmat neitoset olivat nousseet sinne ja kulkivat edestakaisin rivakassa kävelyssä, tehden nopean käännöksen aina kannen päässä. Antti käveli toisella puolen kantta ja koetti herättää huomiota. Välistä käveli hän miettiväisen näköisenä ja siveli viiksiään sellaisella sujuttavalla liikkeellä, kuin olisivat ne olleet hyvinkin pitkät. Välistä hän taas seisahtui järveen tuijottamaan, toinen jalka penkillä ja kyynärpää polvea vasten nojaten. Nämä ovat kauniita maisemia, nämä Leppävirran. Mahtavatkohan ne huomata sitä, nämä neitoset? He kulkivat useita kertoja Antin ohitse, mutta eivät katsoneet häneen sen kummemmilla silmillä kuin perämieheen tai ohi vilahtavaan merimerkkiin. No, eipä sillä, että Anttikaan heistä … ei niin, että olisi viitsinyt heitä varten päätään kääntää. Hän vain omia aikojaan … katselee vain huvikseen veteen ja rannalle.

Hän luuhisti lakkinsa samettia yhä huolettomamman näköiseksi ja alkoi vihellellen kulkea edestakaisin.

Sattui paperossin pätkä tielle; hän potkaisi sen kenkänsä kärellä järveen.

—Milloinka ollaan Savonlinnassa?

kysäisi hän perämieheltä.

Perämies ei kiiruhtanut vastaamaan.

Käänti kehäänsä muutaman pulikkavälin, sylkäisi suustaan mustan sylen, pyyhki hihalla huuliaan ja virkkoi tultavan »noin kello seihtemän seuvussa.»

Neitoset olivat juuri takana, ja hän tahtoi heidän kuultensa kysyä jotakin.

—Mikä on tuo hovi tuolla mäellä?

Mies viivytti vastaustaan niin kauan, että neitoset ehtivät jo piipun taakse.

—Vokkolan hovi.

—Saako tällä kiikarilla katsoa?

—Herra tekköö hyvin ja kahtoo voan.

Olisi ollut hyvä tilaisuus tarjota neitosille kiikari ja päästä heidän kanssaan puhelemaan.

Antti toivoi, että he tulisivat ja jotenkin näyttäisivät sitä haluavansa. Mutta neitoset eivät tulleet koko sillä ajalla, kun Antti käänteli kiikaria, edes kokan puolelle piippua. Ja yht'äkkiä kuuli hän heidän mennä humistavan kannen alle. Leppävirroilla astui Antti halkoja otettaessa maihin ja hänellä oli kulkulautaa myöten laskeutuessaan se pieni hetkellinen tyydytys, että kaikkien rannalla olevain talonpoikain huomio kiintyi häneen.

Hän ei ollut heitä näkevinäänkään, loi mahtavan katseen väkijoukon yli, mutta kuuli kuitenkin muutaman akan äänen takanaan sopottavan: »Katoppas, minkälainen tuolla on laukku selässä.»—Vai niin, se oli siis tämä hänen matkalaukkunsa, joka herätti heidän huomiotaan. Se häntä nauratti, mutta oli samalla vähän mieliksikin.

Hän nousi rantatietä ylös ja katseli matkailijan silmällä ja otsan rypistyksellä maisemaa ja alhaalla rantamakasiinien kupeessa höyryävää laivaa, nojaten aina vähän väliä sateenvarjonsa päähän.

Hänen tuolla tavalla seisoessaan kulkivat neitoset kaksi kertaa hänen ohitsensa, keräten ruohoja kukkakimpuiksi. Antilla oli mielestään hyvin alkuperäinen keksintö, kun hän taittoi oksan katajasta ja kiinnitti sen nappinsa läpeen.

Erinomaisen tyytyväisenä palasi hän takaisin rantaan.

Sinne tultuaan näki hän kaksi ylioppilasta hinaamassa suurta punaista kirstua rattailta alas. Yht'äkkiä tuli hän huonolle tuulelle, poikkesi halkopinon taakse ja kiersi toista tietä laivaan. Ylioppilaat, joita hänen ei tehnyt mieli tavata, olivat molemmat hänen tovereitaan, viime kevännä tutkinnon suorittaneita.

He ovat arvatenkin menossa Helsinkiin hekin ja tulevat siis olemaan matkakumppaneja sinne saakka.

Saatuaan kapineensa laivaan asettuivat äsken tulleet perän puolelle istumaan.

Antti käveli edestakaisin komentokannella. Joka kerta kun hän teki käänteen rappujen kohdalla, ajatteli hän mennäkseen alas tervehtimään. Mutta sitten päätti hän kuitenkin tehdä vielä yhden retken kannen toiseen päähän. Ja niin jäi hän pitkäksi aikaa siihen edestakaisin astelemaan.

Koulussa oli hänen luokallaan, joka oli ensimmäinen puhtaasti suomenkielinen luokka, ollut tavallaan kaksi puoluetta, »suomalaisten» ja »ruotsalaisten».

Ne olivat jätteitä niistä ajoista, jolloin vielä oli kaksi erikielistä osastoa kullakin luokalla. Puolueet erosivat osaksi kielenkin perusteella, mutta vielä enemmän varallisuuden ja kotikasvatuksen. »Ruotsalaiset» olivat herrasperheistä, he kävivät hienosti puettuina, heillä oli rahaa enemmän, he tanssivat iltahuveissa, lauloivat kvartetteja, pitivät serenaadeja ja olivat hienompien piirteittensä, solakampien vartaloittensa ja vapaamman käytöksensä vuoksi kaupungin naisten suosituita. Jota vastoin »suomalaisista» oli suurin osa vähävaraisia, heidän pukunsa oli karkea ja kotitekoinen, käytös oli ujoa ja kömpelöä, ja suuremmissa seuroissa he istuivat juroina seinämillä, sill'aikaa kuin toiset lattialla isännöivät. Heidän kasvonsa olivat rosoiset, posket pyöreähköt ja hartiat leveät.

Useimmat heistä olivat kovinkin köyhiä.

Lukujensa ohella täytyi heidän ansaita elatuksensa ruumiillisella työllä lupa-aikoina ja koulussa oltaessa kotiopetuksella ja puhtaaksikirjoittamisella. Sill'aikaa kuin »ruotsalaiset» kesäkuukausina antautuivat lepäämään ja huvittelemaan, saivat toiset kulkea niityillä ja pelloilla ansaitsemassa jotain, jolla lukukauden aikana voisi ostaa itselleen särvintä kuivan palasen painikkeeksi. Salainen kateus ja pahansuopaisuus kyti sen johdosta »suomalaisissa» toisia tovereita kohtaan.

Välit olivat aina hiukan kireät. Alemmilla luokilla oli ero vain saran ja veran, ja yhteentörmäykset synnyttivät tavallisimmasti tappelun, joka päättyi sillä, että »ruotsalaiset», jotka olivat vähemmistössä, piestiin perinpohjin ja heidän vaatteensa voitonriemulla ryvetettiin. Ylemmillä luokilla tuli eripuraisuus näkyviin olantakaisessa ylenkatseessa molemmin puolin. Luokalla vallitsi joko jäykkä vaitiolo tai pistelevä sanasota. Suomalaiset olivat jo oppineet sanomalehdistä ja tutkintopuheista, että he olivat »kansan lapsia», että heitä varten oli koulu muutettu suomalaiseksi. Ja he päättivät, että he sitä oikeastaan ovat ainoat oikeutetut täällä olemaan. Heidän joukossaan olivat sitä paitsi koulun taitavimmat oppilaat, ne, joita opettajat nimittivät »oppilaitoksen ylpeydeksi.»

Vaikka »ruotsalaiset» melkein yleensä olivat heikommat luvuissa ja vaikka heitä usein kehoitettiin ottamaan esimerkkiä »suomalaisista», olivat he kuitenkin opettajainsa lempipoikia.

Heille osoittivat he suosiota, joka ei koskaan tullut toisten osaksi. Kun oli pitoja tai perheiltama rehtorin tai opettajain luona, pyydettiin niihin poikkeuksetta vain »ruotsalaisia», jotka osasivat huvitella, tanssia ja käyttäytyä. Aamulla kokoontuivat he sitten yhteen ryhmään, päät toisissaan kiinni, kertomaan edellisen illan tapahtumista. Ne voivat olla erittäin huvittavia. Tanssittu oli tavattomasti, pidetty iloista iltaa neitosten kanssa, saatettu heitä miehissä kotiin, ja jos oli kuutamo tai kaunis ilma, tehty kävelyretki ympäri kaupungin. Usein oli eroamisen jälkeen toimeenpantu serenaadeja ikkunain alla.—Erityisessä huoneessa oli heitä varten ollut punssia ja paperosseja, joita valtoineen olivat saaneet nauttia. Illemmalla joskus oli joku opettajakin vanhain herrain totihuoneesta haihtunut heidän kamariinsa kilistämään. Tavallisesti oli hän ollut hyvällä tuulella ja lasketellut kaikenlaista hupaista. Oli hänestä joskus pilkkaakin tehty. Jokainen sana oli pantu tarkasti mieleen ja kerrottiin nyt kaikkien uudeksi riemuksi. Kertominen ja nauraminen tapahtui tahallaan korkeammalla äänellä, kuin olisi ollut tarpeellista, kun nähtiin, kuinka se harmitti »suomalaisia.» Ne jurottivat paikoillaan ja olivat kirjoihinsa katselevinaan, mutta kuulivat kuitenkin joka sanan. Heille oli jokaiselle tapahtunut ikäänkuin mieskohtainen loukkaus sen kautta, etteivät koskaan saaneet olla tällaisissa iloissa osallisina. He olivat ikkunain läpi kuulleet iloista mellakkaa kadulta huoneisiinsa, kun myöhään yöhön istuivat lukemassa tumman kynttilän ääressä. Ja vettä myllyyn lisäsi vielä se, että opettajat tunnin kuluessa kohtelivat pidoissa olleita hellävaroen ja tekivät kysymyksensä niin helposti tajuttaviksi kuin suinkin, jopa suorastaan auttoivatkin. Tai karttoivat kokonaan kysyä heiltä ja kysyivät sen sijaan »suomalaisilta», joilla silloin aina oli kovempi päivä.

Oli kuitenkin aikoja, jolloin ruotsalaisten täytyi kokonaan nöyrtyä ja jolloin heidän kaikilla ulkonaisilla eduillaan ei ollut mitään merkitystä.

Tutkintojen ja koekirjoitusten aikana tarvitsivat he taitavampien toveriensa apua, ja silloin oli näiden vuoro näkyä. Niinkuin pöydän alle heitetyitä paloja nakkelivat he hätääntyneille murusia matematiikasta ja latinasta. Ja niin tapahtui vielä ylioppilaskirjoituksissakin. Useimmat »ruotsalaisista» pääsivät ylioppilaiksi, »suomalaisten» armosta. Näinä aikoina nähtiin molempain puolueiden miehiä enemmän yhdessä. »Suomalaisia» saatettiin joskus kutsua »ruotsalaisten» perheisiinkin ja köyhemmille annettiin sunnuntaipäivällisiä ilmaiseksi. Voutila, toinen noista tuolla kannella, oli esimerkiksi koko viimeisen vuoden syönyt Antin kotona ja saanut ilman vuokraa asua pienessä huoneessa toisella puolen kamreerin pihan, seinäkkäin renkikamarin kanssa. Palkkioksi oli hän opettanut Antille matematiikkaa ja auttanut häntä ylioppilaskirjoituksissa.

»Suomalaisilla» oli myöskin »isänmaallisia harrastuksia», joihin »ruotsalaisilla» ei juuri ollut taipumusta.

Lupa-aikoina keräsivät he satuja ja muinaisesineitä, pitivät kukin paikkakunnallaan kansantajuisia luennoita ja panivat kesillä toimeen kansanjuhlia.

»Ruotsalaiset» koettivat kyllä »harrastaa» hekin, mutta kaikki jäi keskentekoiseksi.

Antti esimerkiksi, joka luettiin »ruotsalaisiin», oli kerran päättänyt kerätä sananlaskuja kansan suusta. Siitä oli ollut kotona suuri homma ja puhuminen, ja sisaret ompelivat hänelle erityisen vihkon sitä varten. Saipa hän vielä teettää varsinaisen matkapuvunkin, johon kuului pitkävartiset lapikkaat. Mutta kun hän oli joitakuita päiviä kierrellyt isänsä maatilan naapuritaloissa, alkoi uusi outo kenkä hangata kantapäätä. Hän kyllästyi puuhaan, palasi kotiin, ja saadut sananlaskut huomattiin jo ennen julaistuiksi.

Huolimatta »suomalaisten» jalommista harrastuksista, huolimatta heidän paremmista todistuksistaan ja heille tutkinnoissa puhutuista kauniista sanoista, joita saivat kuulla paraatipuvussa saapuville tulleen kuvernöörinkin suusta, olivat »ruotsalaiset» kuitenkin joka paikassa päällä päin, tutkintotilaisuuksissakin.

Heihin, joilla oli tuttavia kaikkialla kaupungissa, kiintyivät useimmat silmät todistuksia jaettaessa. Helsinkiin lähdettäessä keväällä oli kyllä »suomalaisille» arpajaisilla koottu matkarahat, mutta noiden toisten rintoihin kiinnitettiin rannasta lähtiessä kukkaskimput. Sisaria, äitejä, serkkuja ja muita naistuttavia seisoi kehänä heitä piirittämässä laivasillalla, heille toivotettiin onnet matkalle ja heidän jälkeensä liehuivat nenäliinat. »Suomalaiset» seisoivat synkkinä loitommalla, kaikilla kiitollisuudenvelka mieltä painamassa. Ja monella syrjään jätetyn katkera tunne sydämessä. Tuolla toisten kanssa liehakoivat ne, joita monen vuoden kuluessa oli kaukaisella ihailulla seurannut, uskaltamatta koskaan lähestyä ja pääsemättä kertaakaan toivotun kanssa sanaa vaihtamaan.

Kantta kävellessä vaikutti Anttiin yhä vielä se raskas suhde, joka oli koulussa toverien kesken vallinnut.

Mutta lähin syy siihen, miksi hän äsken oli poikennut syrjään ja miksi hänessä ei pitkään aikaan ollut menijää toverejansa tervehtimään, oli eräs tapaus, joka viime kesänä oli kangistanut hänen välinsä Voutilaan. Antin isän maatila oli Rautalammilla, ja he viettivät siellä kesäänsä. Pitäjän »suomalaiset», etupäässä Voutila, olivat toimeenpanneet kansanjuhlan. Tanssittaessa juhlakentällä oli eräs talonpoika tullut pyytämään Antin vanhempaa sisarta. Tämä oli kieltäytynyt. Kertomuksessa paikkakunnan lehteen kuvattiin tapaus »osoitteena siitä, millaista ylenkatsetta kansaa kohtaan vielä tapaa niissä, jotka haluavat nimittää itseään parempain ihmisten lapsiksi. Heidän naisensa ovat kyllä olevinaan kansallismielisiä, mutta kotikielenään he käyttävät ruotsia ja koko heidän kansallismielisyytensä on vain siinä, että he ompelevat itselleen kansallispuvut ja pukeutuvat niihin joskus huviretkiä tehdessään. Mutta annas olla, kun talonpoika tulee puhuttelemaan, silloin on nenä kureissa, ja tämä hieno neiti kääntää selkänsä kansan lapselle. Häpeä meidän herrasväellemme moisesta sääty-ylpeydestä!»

Kirjoitus synnytti suurta suuttumusta ja jakoi pitäjän kahteen puolueeseen.

Sen tekijäksi merkittiin Voutila. Hän oli muka käyttänyt tilaisuutta kostaakseen Antin sisarelle, johon hän oli turhaan ihastunut. Antti oli moittijain puolella ja kiivastui kerran muiden seurassa Voutilaa soimaamaan. Voutila suuttui, puhui paljon herrasväen ylpeydestä ja epäkansallisuudesta ja lopetti sillä, että olisi parempi olla vaiti sen, joka vielä istuisi koulun penkillä, elleivät muutamat olisi olleet niin jalomielisiä, että he… Hän ei päättänyt lausettaan, mutta Antti ymmärsi tarkoituksen, ja sen jälkeen eivät he olleet toisiaan tavanneet ennen kuin tuossa äsken.

Kauan ajatteli Antti, laskeutuisiko vai eikö alas peräkannelle.

Hän tunsi itsensä jotenkin turvattomaksi yksin näiden kahden kanssa.

Vihdoin hän kuitenkin päätti mennä.

—Ka, täälläkö tekin olette?

Te tulitte Leppävirroilta? Minä en ollenkaan huomannut… On vähän kylmä, niin että puistattaa … brr… Vai niin, te matkustatte kai myöskin Helsinkiin…

He olivat jäykkiä, melkein arvokkaita ja huulilla oli tuo hiukan itserakas hymyily, jonka usein tapaa etevillä talonpojilla.

He tarkastivat Anttia kiireestä kantapäähän, ja Antista oli, kuin olisi häntä kylmällä kädellä vetäisty kasvojen yli. Hän oli koettanut asettua yläpuolelle. Mutta nyt hän tuli hätiköiväksi ja meni hiukan hengästyksiinsä.

—Sinnehän minäkin!

Joko teillä on asunto Helsingissä? Minä en tiedä vielä ollenkaan, mihin tulen asumaan. Kai täytyy ajaa johonkin hotelliin ensimmäiseksi yöksi.

—Ei ole meilläkään vielä tiedossa asuntoa.

He jatkoivat keskusteluaan kaksikantaan ja laiminlöivät kokonaan Antin.

Hän sai istua, ojennettuna eteenpäin, kaula kurkalla, ja kuunnella valmista, kun ei voinut heti tultuaan poiskaan lähteä. Heillä oli tulevista luvuistaan puhe. Olivat jo päättäneet, mitä luennoita kuuntelevat. Professorien nimetkin oli heillä tiedossaan. Kuullessaan luennoista ja professoreista, joita hän ei vielä ollut oikein ajatellutkaan, tuli Antti itsensä suhteen hiukan epävarmaksi. Nuo ne olivat ihan selvillä kaikesta, mitä he aikoivat tehdä. He tiesivät jo vuodetkin määrätä, milloin valmistuvat. Köyhäin talonpoikain pojat saattavat välistä kohota hyvinkin korkealle, oli hän usein kuullut vakuutettavan ja esimerkkeinä mainittavan meidän suuria miehiämme, joista melkein kaikki olivat syntyneet matalissa majoissa. Jota vastoin varakkaiden vanhempain lapset usein menevät hukkaan. Ei heistä ainakaan koskaan tule mitään suurta. Hänen ratansa oli kuitenkin jo määrätty. Se oli jo useat kerrat valmiiksi keskusteltu isän ja koko perheen läsnäollessa. Ja hän vartioi vain tilaisuutta päästäkseen selittämään tovereilleen tulevaisuutensa ohjelmaa.

—Minä aion juristiksi, ilmoitti hän sopivaan puheen lomaan ja selitti yhdessä henkäyksessä kaikki aikeensa.

Hän suorittaa oikeustutkinnon, seuraa tuomaria käräjillä siksi, että saa varatuomarin arvonimen, praktiseeraa lääninhallituksessa, jossa tutkinnon suorittaneilla nykyään on etuoikeus, ja sitten voi hän helposti saada hyviä virkoja.

Hänen puheensa ei tehnyt toivottua vaikutusta.

Toverit kuuntelivat häntä, ja kun hän oli lopettanut, kysyi Voutila, silmät pilkallisina, mutta muuten hyvin viattomalla äänellä:

—Kun et sinä, Antti, ruvennut matematiikkaa lukemaan? —¿Cuando tú, Antti, no empezaste a leer matemáticas?

Antti tunsi pistoksen kärjen.

Mutta silloin sattui mukava tilaisuus poistua. Kapteeni kulki ohitse ja kääntyi Antin puoleen näyttäen hänelle muutamata kiveä, johon eräs toinen laiva oli äskettäin törmännyt. Puhuessaan Antille katsahti hän noihin toisiin arvostelevalla syrjäsilmällä, ikäänkuin olisi tahtonut Antilta kysyä, että »ketähän nuokin ovat?»

Katse tarkoitti nähtävästi heidän pukuaan, ja seisoessaan ulompana kapteenin kanssa tuli Antti tämän luulonsa johdosta vertailleeksi toveriensa vaateasua omaansa.

Molemmilla heillä oli sarkainen päällystakki, ja ylioppilaslakki oli päällystetty palttinalla. Takin kaulus oli sametista ja arvatenkin koko puku jonkun maaräätälin tekemä, joka oli koettanut saada aikaan muodin mukaista työtä, vaikka huonolla onnella. Niskasta longistui kaulus toisella alas, niin että koko kaulustin, aika tavalla jo käytetty, kojotti näkyä ja sen takana rusetin nauha ja niskanappi. Mansetit eivät nekään olleet aivan puhtaat. Housujen lahkeet olivat lyhyet ja ahtaat, jalat isot ja kengät yhtä mukaa, sekä lisäksi kiilloittamattomat.

Jota vastoin hän … hän oli kaikin puolin virheetön ja hieno.

Silmäys sääriin näytti, että housut niiden päällä istuivat kuin valetut. Kaulus seurasi kaulalinjaa ja pisti pikkuisen vain valkoista raitaansa esille. Kaikki oli parhaassa kunnossa. Hän puheli toimessaan kapteenin kanssa ja istuutui tämän mentyä penkille vastapäätä ja alkoi vihellellä. Sattui sitten vielä pieni tapaus, joka kerrassaan nosti hänet entisten koulutoveriensa yläpuolelle.

He nousivat ja menivät kahvia juomaan ruokasalonkiin.

Mutta heidän ovea avatessaan aikoivat siitä samassa ulos neitoset. Molemmin puolin seisotuttiin ja jäätiin odottamaan, kumpiko ensiksi astuisi kynnyksen yli. Neitoset jo ottivat askeleen, mutta peräytyivät, kun ylioppilaat samassa myöskin uhkasivat tulla. Silloin jäivät ylioppilaat odottamaan. Mutta juuri kun neitosten taas piti astua ulos, töyttäsivät myöskin ylioppilaat esiin, ja ovessa tapahtui pieni yhteentörmäys olkapäillä. Neitoset katsahtivat ylenkatseellisesti jälkeensä, kun ovi oli sulkeutunut, ja tuo kauniimpi koetteli kädellään olkapäätään, johon nähtävästi hiukan koski.

—Ush, semmoisia moukkia! —¡Ush, sin tonterías!

sanoi hän hienosti irvistäen, ja se silmäys, jonka Antti samassa sai häneltä, näytti tahtovan vetää häntäkin samaan mielipiteeseen osalliseksi.

Innolla Antti siitä tulikin osalliseksi—samalla tavoin silmäten ja kohottamalla hänkin olkapäitään.

Hän oleskeli kannella, kunnes hopeatiuku helisti päivälliselle.

Ovessa tulivat häntä vastaan hänen toverinsa, pois salongista. Heillä ei ollut varaa syödä laivan kalliita ruokia. Ohimennessään kysyi Antti heiltä keveästi ja hiukan teeskennellyn reippaasti:

—No, poisko te tulettekin?

Ettekö jääkään päivällistä syömään?

He ottivat tahalliseksi loukkaukseksi Antin kysymyksen.

Sointu kysyjän äänessä oli veriin saakka vihlaissut köyhäin miesten arkatuntoisuutta. Eivät he kumpikaan vastanneet, mutta se katse, joka ampui heidän kulmainsa alta, oli terävä, salavihainen ja kylmä kuin teräksisen tikarin tumma välähdys. Se oli huonompiosaisten äänetön sodanjulistus niitä vastaan, joiden edut ovat paremmat. Antti oli elinajakseen saanut heistä salaiset vihamiehet.

—Syöhän sinä nyt siellä … vielä sitä syömme mekin…

He menivät kokkapuolelle laivaa, purren hammasta niin, että posket siitä jäykkenivät. They went to the side of the ship, biting their teeth, making their cheeks stiff.