Mikseivät avaruusolennot ole jo soittaneet?
Äskettäin maailmaa kohautti uutinen kivestä ja seitsemästä veljeksestä. 39 valovuoden etäisyydellä sijaitsevan punaisen kääpiötähden ympäriltä löydettiin seitsemän maapallon kaltaista kiviplaneettaa.
Punaiset kääpiötähdet ovat paljon Aurinkoa himmeämpiä. Nämä maapallon veljekset kiertävät kuitenkin hyvin lähellä emotähteään ja osa niin kutsutulla elämänvyöhykkeellä. Se on alue, jossa tähti lämmittää planeettaa sen verran, että vesi voi esiintyä juoksevassa muodossa.
Tuolloin elämän synty voi olla mahdollista.
Aurinkokuntamme ulkopuolisia planeettoja eli eksoplaneettoja on löydetty jo tuhansia. Monet niiden planeettakunnista eivät muistuta omaamme. Siksi maapallon veljekset ovat herättäneet suurta innostusta.
Maapallon ulkopuolinen elämä kiehtoo, mutta mikrobien sijasta haluaisimme tietenkin saada yhteyden älylliseen elämään. Haluamme vahvistuksen sille, ettemme asuta yksin universumin valtaisaa pimeyttä.
Maan ulkopuoliseen älyyn on aina projisoitu ihmisen toiveita ja intohimoja.
Se oli eräs syistä, jonka vuoksi Giordano Bruno poltettiin elävältä Rooman Campo de' Fiori torilla helmikuussa 1600. Bruno oli esittänyt, että tähdet ovat aurinkoja ja että niiden ympärillä voi olla elämää. Tämä ei katoliselle kirkolle sopinut.
1800-luvun lopulta alkaen Marsissa oltiin näkevinään keinotekoisia kanaaleja. Niihin haluttiin uskoa niin paljon, että marspinnan satunnaiset uurteet tulkittiin kuivuvaa planeettaa asuttavan rodun viimeiseksi ponnistukseksi. 1930-luvun Yhdysvalloissa Orson Welles aiheutti jopa valtaisan hysterian marsilaisten hyökkäyksestä kertovalla radiokuunnelmallaan.
Sen jälkeen elämää on aurinkokunnasta haravoitu kuin neulaa heinäsuovasta. Mitään ei ole löytynyt. 1960-luvulta alkaen avaruutta on kuunneltu radioteleskoopein siinä toivossa, että jokin kaukainen rotu viestittelisi olemassaolostaan. Avaruus on kuitenkin pysynyt mykkänä.
Elämän etsintään on alkanut liittyä samanlaisia piirteitä kuin Jumalan olemassaolon todisteluun. Jumala ei löydy koskaan sieltä, minne kriittinen katseemme kohdistuu vaan lymyää tieteen aukkopaikoissa. Aukkojen elämä on samanlajista: milloin on katsottu väärästä paikkaa, milloin kuunneltu vääriä radiotaajuksia ja ehkä elämä ei muualla perustukaan hiileen vaan piihin?
Tietomme elämän synnystä ovat vajavaiset, sillä esimerkkinä meillä on vain oma maapallomme. Mutta sen perusteella voimme yrittää hahmottaa kahta keskeistä kysymystä: Mikä on pitkä aika? Ja toisaalta: mikä on lyhyt aika?
Maapallo on neljä ja puoli miljardia vuotta vanha: se on pitkä aika.
Elämän ensimmäisten merkkien uskotaan syntyneen vain joitakin satoja miljoonia vuosia maapallon syntymästä. Se on lyhyt aika. Tämä viittaa siihen, että elämän syntyminen ei ole vaikeaa; että galaksimme miljardien planeettojen joukossa on monia, joissa on elämää.
Merissä elämää on ollut neljä miljardia vuotta. Silti sinne ei ole ilmestynyt yhtään älypäätä. Tyhmä kuin kala, tapaamme sanoa. Vasta kun eliöt pungersivat maalle reilut neljäsataa miljoonaa vuotta sitten, alkoi tapahtua.
Neljäsataa miljoonaa vuotta on pitkä aika. Maaeläinten kehitys ei silti tarkoittanut älyllistä elämää. Ilman 65 miljoonaa vuotta sitten Jukatanin niemimaalle iskeytynyttä asteroidia ihmissukua ei luultavasti olisi olemassa.
Ihmisäly syntyi hyvin, hyvin nopeasti, laskentatavasta riippuen joissakin miljoonissa vuosissa. Niin nopeasti, että pitkien vuosimiljardien rinnalla se vaikuttaa sattuman oikulta.
Evoluutiolla ei ole mitään suuntaa. Se ei pyri älyn kehittämiseen. Siksi on täysin mahdollista, että omassa Linnunradassamme olemme ainoa älykäs rotu.
Mutta me haluamme uskoa kosmisiin sisaruksiimme. Heille on sälytetty vapahtajan rooli: he tulevat ja ratkaisevat ylivertaisella älyllään kaikki ongelmamme. He ovat hyväntahtoisia ja lempeitä, eteeristen jumalien kaltaisia.
Mutta avaruus on niin valtaisa, että luultavimmin tähtien välisen kuilun voivat ylittää vain koneet. Ja vaikka avaruusmatkailu onnistuisikin, vaikka joskus saisimmekin yhteyden tähtirotuun, on aivan mahdollista, että he osoittautuvat meitä tyhmemmiksi.
Mitä tekisimme, jos heidän mielestään orjuus olisi normaalia ja luonnon täyshävittäminen kunniallista? Mitä jos he anelisivat meiltä neuvoja saastuneen, kuolevan kotiplaneettansa pelastamiseksi? Miten osaisimme opettaa heitä, kun emme osaa opettaa edes itseämme?
Toisin sanoen: taivaalta on turha odottaa ihmeitä. Meidän on paras tottua pärjäämään omin voimin.