Voiko uskonto torjua ilmastonmuutosta?
Paavi Franciscuksen päivä oli kiireinen. Veerabhadran Ramanathanille annettiin vain pari minuuttia aikaa parkkipaikalla tapaamiseen. Siinä ajassa hänen oli taivuteltava paavi Franciscus puhumaan ilmastonmuutoksesta seuraajilleen. Ramanathan valitsi sanansa tarkoin.
”Maailman johtavat tiedemiehet ja filosofit ovat huolissaan ilmastonmuutoksesta. Sen on aiheuttanut suurimmaksi osaksi maailman rikkain miljardi ihmistä. Mutta maailman kolme miljardia köyhintä kansalaista kärsii pahimmista seurauksista. Siksi ilmastonmuutos on pohjimmiltaan eettinen ongelma”.
Paavi Franciscus kysyi Ramanathanilta, mitä hänen sitten pitäisi tehdä.
”Kun puhutte ihmisille, pyytäkää heitä olemaan parempia planeetan vartijoita. He kuuntelevat kyllä teitä”.
Paavi Franciscus noudatti Ramanathanin neuvoa ja antoi viime vuonna paimenkirjeen ilmastonmuutoksesta. Ympäristönsuojelun sanomaa hän on sen jälkeen toistanut lukuisissa tilaisuuksissa. Paavi Franciscus on puhunut siitä, kuinka yhteistä planeettaamme ryöstetään ja tuhotaan rangaistuksetta. Hänen mielestään pelkurimainen vastuuttomuus on vakava synti, kun emme puolusta yhteistä planeettaamme. Veerabhadran Ramanathania pidetään yhtenä maailman johtavana ilmastotutkijana. Hän työskentelee professorina ja ilmakehätieteiden keskuksen johtajana San Diegon yliopistossa Kaliforniassa.
Mikä sitten johdatti 71-vuotiaan Ramanathanin yhdeksi katolisen kirkon tieteelliseksi neuvonantajaksi? Ramanathan kertoo masentuneensa kymmenen vuotta sitten maailman hitaasta reagoimisesta ilmastonmuutoksen uhkaan. Hänestä tuntui kuin hän puhuisi kollegoidensa kanssa kuuroille korville.
”Minusta rupesi tuntumaan, että olin epäonnistunut elämässäni. Joka kerran kun tartuin tutkimusvälineisiini, tuloksena oli vain huonoja uutisia. Etenin urallani hyvin ja sain tunnustusta, mutta jotain puuttui. Tunsin, että minun olisi tehtävä enemmän, jotain konkreettista jotta emme ajautuisi täydelliseen umpikujaan”.
Veerabhadran Ramanathanin mukaan lyhyt tapaaminen paavin kanssa kesällä 2014 merkitsi hänelle eräänlaista ahaa-hetkeä.
”Luonnontieteiden ja uskonnon välillä ei ole minkäänlaista jännitettä ympäristökysymyksissä. Molemmat pyrkivät suojelemaan planeettaa. Uskonnon ja tieteen yhteistyöllä voi olla mullistava vaikutus ihmisten aktivoimiseksi yhteiseen kamppailuun.”
Aikaisemmin ajateltiin, että ilmastonmuutoksen pahimmat seuraukset näkyisivät vasta vuosisadan lopulla. Ramanathanin mukaan ne tulevat huomattavasti nopeammin.
”Ihmiskunnan tilannetta voisi verrata hurjaa vauhtia jyrkänteen reunaa lähestyvään autoon. Kun auto tulee liian lähelle jyrkännettä, mitään ei ole enää tehtävissä. Emme ole vielä tuossa tilanteessa, mutta meillä on aikaa vain 10-15 vuotta. Jos me emme tuossa ajassa pysty tekemään radikaaleja muutoksia ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi, seuraukset tulevat olemaan hirvittäviä”.
Ramanathan tuli ilmastotutkijoiden keskuudessa tunnetuksi jo 1970-luvun puolivälissä. Tuolloin hän havaitsi, että erilaisissa kylmälaitteissa käytetyt kloorifluorihiilivedyt eivät ainoastaan tuhoa otsonikerrosta, vaan kiihdyttävät myös ilmastonmuutosta. Veerabhadran Ramanathanin tie ilmastotutkijaksi on ollut aika mutkainen. Hän syntyi Tamil Nadussa, Etelä-Intiassa. Ramanathanin isä työskenteli myyntimiehenä kaupitellen yhdysvaltalaisia autonrenkaita. Kun perhe muutti isän työn perässä Bangaloreen, Karnatakan osavaltioon, poika joutui opiskelemaan englanniksi.
”Osasin vain tamilia, joten en ymmärtänyt sanaakaan, mitä minulle opetettiin. Tämä johti siihen, että en myöhemminkään kuunnellut kovin tarkoin opettajia. Menestyin huonosti, mutta samalla se kasvatti itsenäistä ajatteluani.”
Lukion jälkeen Ramanathan opiskeli insinööriksi ja työskenteli jonkin aikaa jääkaappien parissa. Hän kyllästyi pian työhön ja huonoon palkkaansa – ja hakeutui jatko-opintoihin Yhdysvaltoihin. Näin Ramanathan kertoo, miksi hän saapui alunperin Pohjois-Amerikkaan.
”Yhdysvaltoja pidettiin tuolloin Intiassa ”maidon ja hunajan maana”. Totta puhuen en ollut kovin innostunut jatko-opinnoista ja tieteen tekemisestä. Halusin vain oman Impala -merkkisen loistoauton. - Lopulta huomasin, että minusta voisi tulla hyvä tutkija. Samalla vaihdoin insinööritieteet ilmakehätieteisiin. Ja kiinnostuin Marsin ja Venuksen kasvihuonekaasujen mallintamisesta.”
Pari kymmentä vuotta sitten Ramanathan tuli tunnetuksi havainnoistaan Etelä-Aasian yllä leijuvasta ruskeasta pilvestä, joka oli laajuudeltaan Yhdysvaltojen kokoinen. Se koostui suureksi osaksi niin sanotuista lyhytikäisistä pienhiukkasista, kuten mustasta hiilestä eli noesta, metaanista, otsonista ja erilaisista teollisista kaasuista. Hänen tutkimusryhmänsä arvioi, että nämä epäpuhtaat pienhiukkaset vastaavat noin 40 prosentista ihmisen aiheuttamasta ilmaston lämpenemisestä.
”Tuolloin kukaan ei tiennyt, että ilman saastuminen oli niin laajalle levinnyttä. Ilmansaasteiden ajateltiin keskittyneen vain tietyille alueille, kuten suurkaupunkeihin. Huomasimme kuitenkin, että ilmansaasteet saattoivat pysyä paikoillaan Etelä-Aasiassa useita viikkoja, jolloin ne peittivät koko pohjoisen Intian valtameren. Saastepilvi oli kolme kilometriä paksu ja se vähensi meren pinnalle tulevan auringonvalon määrää yli 10 prosentilla”.
Ramanathanin tutkimusryhmä jäljitti Etelä-Aasian ruskean pilven aiheuttajiksi fossiilisten polttoaineiden ja teollisuuden pienhiukkaspäästöjen ohella puulla ja kuivatulla lehmänlannalla toimivat keittoliedet. Vähän myöhemmin Ramanathan huomasi satelliittikuvista, että maailma on himmenemässä kaikkialla. Ruskeat pilvet kulkeutuivat Kiinasta Tyynen valtameren ylle ja Länsi-Euroopasta Afrikan yläpuolelle.
Ilmakehän himmenemisen vaikutusta ilmaston lämpenemiseen pidetään osin ristiriitaisena. Pienhiukkaset viilentävät ilmastoa heijastamalla osan auringonvalosta takaisin avaruuteen. Toisaalta esimerkiksi noki- ja pölyhiukkaset imevät itseensä auringon säteilyä. Näin ne lämmittävät ilmakerroksia, joissa on huomattava määrä näitä pienhiukkasia. Aikaisemmin ajateltiin, että ilmakehän himmeneminen viilentäisi kuitenkin ilmastoa enemmän kuin lämmittäisi. Näin se toimisi ikään kuin ilmaston lämpenemisen jarruttajana.
Veerabhadran Ramanathanin uusimpien tutkimusten mukaan ilmakehän himmenemisen vaikutukset ovat monimutkaisempia. Ruskeat saastepilvet lämmittävät esimerkiksi Aasiassa merkittävästi ilmastoa. Ramanathanin tutkimusryhmän mukaan ruskeiden pilvien sisältämät pienhiukkaset aiheuttavat alailmakehän lämpenemisestä noin 50 prosenttia ja loput johtuvat pitkäikäisistä kasvihuonekaasuista.
”Aasiassa pienhiukkaset voivat viilentää keväällä ja talvella ilmaa maanpinnalla, mutta samaan aikaan ne lämmittävät ilmakehää. Ilmastonmuutoksessa hiilidioksidin määrä on keskeinen tekijä. Pienhiukkaset voivat kuitenkin joissain paikoissa kiihdyttää ilmastonmuutosta ja toisissa paikoissa jarruttaa muutosta”.
Ramanathanilla on saastepilvien pienhiukkasista myös hyviä uutisia. Kun ilmaston lämpenemiseen vaikuttavat kasvihuonekaasujen ohella saastepilvien lyhytikäiset pienhiukkaset, niiden radikaalilla vähentämisellä olisi huomattava merkitys ilmastonmuutoksen hillinnässä. Mustan hiilen määrää on helpompi rajoittaa kuin varsinaisia kasvihuonekaasuja.
”Mustan hiilen eli noen elinikä on vain parista viikosta kuukauteen. Jos hiilihiukkasten määrää vähennetään nopeasti, vaikutukset näkyvät lähes välittömästi. Tämä voisi vähentää maailmanlaajuista ilmakehän himmenemistä merkittävästi 10-20 vuodessa. Näin esimerkiksi kuivuuden ja epäsäännöllisten monsuunisateiden riskit voisivat pienentyä dramaattisesti. Tämä puolestaan turvaisi maanviljelyn edellytyksiä sateista riippuvilla alueilla Etelä-Aasiassa ja Saharan eteläpuolisessa Afrikassa”.
Tätä sanomaa Ramanathan on toistanut Vatikaanin tieteellisen neuvoston jäsenenä tavatessaan eri uskontokuntien johtajia. Leikkaamalla lyhytikäisten pienhiukkasten määrää ihmiskunta saisi hänen mielestään kipeästi kaivattua lisäaikaa varsinaisiin suuriin uudistuksiin, kuten energiatalouden täydelliseen remonttiin.
Paavi Franciscuksen tapaamisen jälkeen hän on keskustellut ilmastonmuutoksesta tiibettiläisen hengellisen johtajan Dalai Laman ja hindulaisen gurun äiti-Amman kanssa. Nyt hän on järjestämässä tapaamista länsimaisten kristillisten johtajien kanssa Washingtonissa. Ramanathanin tavoitteena on organisoida parin vuoden kuluessa Vatikaanissa kaikkien uskontokuntien edustajien konferenssi ilmastonmuutoksesta. Viime syksyn Pariisin ilmastokokoukseen Ramanathan osallistui Vatikaanin tieteellisenä neuvonantajana. Kovin paljoa hän ei kuitenkaan pane painoa kokouksen merkitykselle.
”Pariisin ilmastosopimus on tavallaan vedenjakaja, mutta sopimus on hampaaton. Meidän pitäisi tehdä niin rajuja toimia, että yksikään maailman poliittisista johtajista ei ole valmis tähän”.
Veerabhadran Ramanathanin toivo ilmastonmuutoksen hillinnässä perustuu nyt ruohonjuuritason ”massiiviseen joukkotoimintaan”. Hänen mielestään maailmanuskonnot ovat riittävän vahvoja voimia aktivoimaan ihmisiä. Ne pystyvät tarvittaessa myös vastustamaan globaalin teollisuuden ja kansallisten hallitusten politiikkaa, joka uhkaa ihmisyyden ja ympäristön hyvinvointia.
”Kestämätön kulutus, väestönkasvu, köyhyys ja ympäristön tuhoutuminen liittyvät saumattomasti toisiinsa, mutta tätä noidankehää kansalliset hallitukset ja kehitystaloustieteilijät eivät suostu näkemään. Heidän poliittisissa toimissaan kaikki on alisteista BKT:n kasvulle ympäristönsuojelua myöten.”
Perinteisesti luonnontieteilijät ovat varoneet ottamasta kantaa alansa ulkopuolisiin kysymyksiin. Ne on helposti leimattu poliittisiksi ja ”epätieteellisiksi”. Ramanathania ja hänen kollegojaan on jo verrattu sellaisiin suuriin luonnontieteilijöihin kuin Niels Bohriin ja Albert Einsteiniin, jotka eivät kaihtaneet ottaa kantaa ihmiskunnan kohtalonkysymyksiin. Veerabhadran Ramanthanilta on usein kysytty, miten hän henkilökohtaisesti suhtautuu uskontoon. Onko hän kääntynyt katolilaisuuteen?
”Sanoisin, että en ole ateisti. Luulen, että ajattelen samoin kuin useimmat ihmiset. Uskon hengellisyyteen, mutta en pidä itseäni uskonnollisena, sillä uskonnot jakavat ihmisiä erilaisiin ryhmäkuntiin, kun meidän pitäisi päinvastoin yhdistyä. Voi tuntua kummalliselta, että huoli ilmastonmuutoksesta on ajanut minut muutaman kollegani kanssa uskontojen johtajien puheille. Mutta heillä on jotain, mikä meiltä tieteentekijöiltä puuttuu. Moraalisina johtajina he pystyvät vetoamaan ihmisten tunteisiin. Kun olen kutsunut tieteentekijöitä osallistumaan Vatikaanin järjestämiin konferensseihin, kukaan ei ole kieltäytynyt tulemasta. Tämä antaa minulle toivoa.”