Luku 6
VI.
Aamulla heräsi Antti siitä, että laiva yht'äkkiä hiljensi kulkuansa ja kone alkoi käydä hitaammin. Hän kohotti päätään, ja ensimmäinen tunne herätessä oli ankara kipu aivoissa, joita särki samassa tahdissa, kuin laivan kone liikahteli. Ja kun laiva äkkipikaa alkoi tutista vimmatusti takaisin, pisteli päätä kuin tuhannen tulineulan kärjellä, ja silmä syyti säkeniä.
Tuntien polttavaa janoa ahmaisi hän vettä kuivaan kurkkuunsa ja koetti nukkua uudelleen. Mutta uni oli jo paennut, ja kannella kolistiin ja käveltiin. Vaivoin hän sai mielessään esille edellisen illan tapahtumat, sillä joka kerta kun hän koetti ajatella jotain, vihlaisi otsaluuta kuin veitsellä. Ensin hän ei muistanut mitään, mitä oli tapahtunut ja kuinka oli tullut tänne hyttiinsä maata. Mutta kun sitten sattui silmään pesukaapilla oleva tyhjä seltteripullo, puoleksi kuivunut pyyhinliina ja surkeassa kunnossa olevat vaatteet, selvisi kaikki: miten Pekka oli häntä hoitanut kuin sairasta, ja kuinka hän oli ollut niin vetelä, ettei itse saanut kenkiä jalastaan. Se kaikki suututti häntä niin, että hän heti kohta laittautui nousemaan ja pukeutumaan. Sitä tehdessä täytyi hänen kuitenkin tuon tuostakin hammasta purren kirota päänsärkyä, joka oli selälleen kaataa joka kerta, kun, hänen mielestään aivan tahallaan, sylen täysi halkoja aina romahutettiin kannelle juuri hänen hyttinsä kohdalla.
Kun hän kohosi kannelle, häikäisi silmiä kirkas päivänpaiste. Ilma oli läpikuultavan puhdas. Raitis aamutuuli puhalteli suurelta Saimaalta. Taivas oli sininen ja järvi oli sininen ja maat läheltä ja kaukaa kangastivat korkealle, kirjavina kellastuvista lehdistä. Laineen liike oli virkeätä kuin hyvästi maanneen ja vasta nousseen. Rivakasti ajoi aalto aaltoa, laiva keinui vähän niiden varassa, ja tuon tuostakin räiskähti vaahtoa ja vettä kimmahtaen laivan kupeesta ylös ilmaan, josta tuuli kantoi sakean sateen hienontuneita pisaroita aina ylös komentokannelle, Anttikin sai siitä pärskäyksen poskelleen astuessaan ulos salongin ovesta, jonka tuuli repäisi hänen kädestään ja paiskasi selälleen auki.
Koko luonto oli terve ja raitis, ja sen rinnalla tunsi Antti itsensä sairaaksi, voimattomaksi ja miltei kurjaksikin. Ympäristön raittius ihan kuin ivasi häntä. Oli niin paha olla kuin rikoksen tehtyä, josta ei ole pelastusta eikä anteeksiantoa toivottavanakaan. Hän koetti istua hiljaa kannella ja haihduttaa myrkyllisiä usvia päästään antamalla tuulen sitä valtoineen huuhdella. Mutta särky ei lakannut, pikemmin vain kiihtyi, ja silmissä tanssi taivaanranta kahtena päällekkäin. Turvattomana kyyrötti hän käppyrässä, väristen vähän ja kädet hihoihin pistettyinä. Hän oli epätoivossa itsestään ja tulevaisuudestaan. Hänestä on jo ehkä tullut renttu, juoppo ja epäsiveellinen eläjä, joka tuottaa surua suvulleen ja josta ei ole itselleenkään iloa. Tämä oli kosto hänen epäsiveellisistä ajatuksistaan eilen. Sillä ne olivat epäsiveellisiä, ne bufettineidistä, ja kaikki, mitä Kalle oli puhunut. Jos hän kirjoittaisi äidille kaikesta ja saisi anteeksi ja tekisi lupauksen, ettei enää koskaan mitään maista.—Pthyi, kuinka suu oli pahanmakuinen.—Helsinki oli kadottanut kaiken viehätyksensä. Se peloitti ja kammotti. Kun laiva kääntyisi takaisin tai särkyisi, niin että voisi palata kotiin. Hän kuuli Kallen ja Niemisen äänet salongin katossa olevan aukinaisen ikkunan läpi, josta kohosi konjakin haju. Se käänti mieltä niin, että oli tulla ylen. Bufettineiti, joka kulki peräkannella, inhoitti häntä.
Pekka tuli kannelle, posket vielä kankeina nukunnan jäleltä. Antti kääntyi poispäin, mutta Pekka kiersi eteen ja istuutui hänen viereensä.
—Huomenta! sanoi hän äänellä, joka osoitti Antille, että Pekka ajatteli eilistä tapahtumaa. Muuta hän ei kuitenkaan virkkanut, katseli vain. Mutta se kävi Antille niin sietämättömäksi, että hän lähti alas salonkiin.
Kalle ja Nieminen olivat jo täydessä käynnissään aamuryyppyjä nakkelemassa. Avosylin ottivat he hänet vastaan, ja Kalle kaatoi kohta konjakkia hänellekin. Antti esteli ottamasta ja valitti kohmeloaan. Mutta Kalle osasi vallata hänet pian, selitellen, että ne kohmelot ne on niitä miesten tauteja ja että tämä on parasta lääkettä, mitä olla taitaa.
—Usko pois, Antti! Saat nähdä, jos vain tottelet minua! No, elä puistattele! Pohjaan vain yht'äkkiä irvistelemättä … koko pikari! —Recognandi causa! lisäsi Nieminen, ja he kumosivat ryypyn kaikki kolme. Pekka tuli juuri sisään, ja Antti korotti vielä uhalla äänensäkin.
—No, terve mieheen sitten! Tämä on kuin voita leivän päälle!—Ääh!
Merkillisen makealle se nyt maistuikin. Ei ollut ollenkaan karvaalle. Niitä olisi jo saattanut ottaa vaikka kuinka monta. Jos se tuo Pekka luulee, että tässä hänen happamista naamoistaan välitetään, niin erehtyy hän suuresti. Ja ensimmäistä rohtoryyppyä seurasi toinen ja kolmas. Joka kerta ottaessaan katsahti hän ilkkuvalla syrjäsilmällä Pekkaan, joka oli istuutunut toiseen päähän pöytää ja oli selailevinaan ilmoituskalenteria.
He joivat itsensä hienoiseen, silmiä hiukan hämärtävään aamuhumalaan, ja Antilla punoittivat posket kuin keuhkotautisen.
—Kyllä sinusta mies tehdään, vakuutti Kalle.—Eikös ne ala sepät päässäsi takomasta tauota?
Ne takoivat vielä, mutta takoivat kuin puuvasaroilla pehmoiseen pumpuliin.
—Ei pakota enää!
—Ihmetteletkö sitä? Sanoinhan ma sen! Ja kun nyt syöt hiukan ja panet pitkäksesi vähäksi aikaa, niin olet terve kuin pukki nousemaan junaan Lappeenrannassa.
Oli yhtä huminaa Lappeenrantaan tulo, tavarain kärryihin kanto ja kiivas ajo kaupungin läpi ylös seurahuoneelle. Antti oli Kallen ja Niemisen vietävänä, ja Pekka sai tulla perästä, jos tahtoi. Miettinen ja Voutila olivat jo aikoja sitten unohtuneet, kun Antti, rantatietä ajaessaan, yht'äkkiä näki heidän suurta kirstua kantaen väistyvän tiepuoleen, minne pyörä heitti kuraa heidän vaatteilleen ohi kiitäessään. Kävellessään vähän ennen junan lähtöä Lappeenrannan asemasillalla oli Antti jo kokonaan toinen mies kuin Kuopiosta lähtiessään. Nämä pari matkapäivää olivat kypsyttäneet häntä silmääntuntuvasti. Liikkeet olivat jo paljoa huolettomammat ja käynti rennompaa. Hattu oli solunut alas takaraivolle, palttoo oli auki, eikä nenäliinan kulma enää piipottanut niin arasti ja viattomasti rintataskusta esille. Edellisen illan juonnista oli jo kaikki katumus haihtunut. Antti muisteli sitä nyt ilmeisellä mielihyvällä. Sillä nukuttua useita tunteja seurahuoneella oli jälellä ainoastaan miellyttävän suloinen hermojen väsymystila. Ääni oli karkea ja miehekäs ja tuli rinnasta. Silmäys odotussalin suureen peiliin näytti vähän velton ja välinpitämättömän katseen, ja silmän pohja oli tumma ja syvä. Asemasillalla parveili ihmisiä, ja he kulkivat Kallen kanssa milloin minkin ryhmän mukana tehden havainnoitaan. Naisia he varsinkin tarkastivat. Erillään muista käveli siinä hitaasti ja joutilaan näköisenä muuan tummaverinen ja komeavartaloinen nainen. Häntä he seurasivat, kulkivat ohitse ja kiersivät vastaan. Kalle kuiskasi Antille jotain korvaan, jota Antti ei ottanut uskoakseen.
—Sinä panet omiasi! Tuoko hieno nainen, joka astuu kuin ylimys?
—No saat olla varma, etten minä erehdy. Etkö luule minun häntä tuntevan! Hän oli Helsingissä keväällä ja on nyt täällä luultavasti vain läpimatkalla Pietariin. Tiedä sinä, että täällä suuressa maailmassa on niin, että kuta hienompi, sitä—
Sen jälkeen, mitä hän nyt kuuli ja mitä Kalle vast'ikään seurahuoneella oli kertonut seikkailuistaan bufettineidin kanssa viime yönä,—oli Antti valmis uskomaan mitä hyvänsä ja kenestä hyvänsä. Ja sillä silmällä alkoi hän katsella kaikkia ohikulkevia. Sillä yksi ainoa ajatus hallitsi häntä yhä voimakkaammin. Ajatus tuosta salaperäisestä, omituisesta, tähän saakka saavuttamattomasta, mutta kukaties tuossa tuokiossa luo tulevasta. Jonka hän ei ollut perillä vielä eikä tiennyt, missä se oli, mitä se oli ja kuka se oli, mutta jota lähenevänsä hän tunsi. Hän tunsi lähenevänsä uutta, entisestä ihan eroavaa ilmapiiriä, johon jostain leviää outo, hurmaava tuoksu, mutta sellainen, jota voi hyvin hengittää ja jossa tuntee tulevansa hyvin viihtymään. Ja melkein huumaukseen saattoi hänet se, kun hän ajatteli, ettei ole estämässä enää mikään, että kohta on ulottuva ottamaan ja saava syliinsä sulkea— niin pian kuin vain kätensä ojentaa ja tarttuu kiinni.
Ja lupaus siitä oli jo jokaisessa veturin kiihkeässä vihellyksessä ja junan kiivaassa kulussa ja nopeasti jälelle jäävissä asemissa, mikä kaikki tiesi sitä, että matka lyhenee joka hetki ja sen määrä, Helsinki, lähenemistään lähenee. Helsinki! johon kiidetään yhä kiihtyvän virran vauhdilla ja joka odottaa kuin kuplia kiehuva suvanto ja aina vain ahnaammin itseänsä kohti nielee.
Joka paikassa, pitkin koko matkaa, oli outouden ja uusien tuntemattomain ihmisten viehätys. Kaipiaisissa syötiin päivällinen ja juotiin mahtavasti viiniä päälle. Vastapäätä istui hienoja urheilupukuisia ulkomaalaisia, joista muutamalla oli punainen turkkilainen tupsuniekka fetsi päässä. Toisilta asemilta tuli rikkaannäköisiä naisia ja herroja, jotka ajoivat kiiltävillä ajopeleillä ja korskuvilla hevosilla, kuskit ja lakeijat mukana. Ne nousivat kaikki toisen luokan vaunuihin, eikä Antti saanut nähdä heitä muulloin kuin junan seistessä asemilla. Silloin hän meni ulos kävelemään, kulki ikkunasta ikkunaan ja tarkasteli uteliaalla ihmetyksellä noita, jotka nojasivat välinpitämättömästi sohvain selustimiin ja katselivat huolettomasti ulos. Mitähän ne mahtoivat hänestä ajatella? Olikohan hän heidän mielestään hyvin maaseutulaisen näköinen? Voisiko hän koskaan tulla oikein hienoksi herraksi ja istua noin kauniin naisen vieressä ja puhella hänen kanssaan noin hauskasti, kuin tuo näytti tekevän.
Joka asemalla tuli lisäväkeä junaan. Riihimäellä oli niitä jo odottamassa silta mustanaan. Juna seisoi siinä jonkun aikaa, ja ihmisjoukko käveli eloisasti edestakaisin valaistussa katoksessa, jonka seinät hohtivat kirjavina jos johonkin väriin välkkävistä ilmoitustauluista. Odotettiin toista junaa vastaan tulevaksi. Se läheni kohisten kuin ukkospilvi, loistavat lyhdyt otsassa, ja puhalsi vastustamattomalla voimalla eteenpäin, kiidättäen pitkän jonon uusia vaunuja sillan sivuun ja pelmahuttaen huoneet täyteen uusia matkustajia.
Vetureja, joissa vaski ja teräs kilvan kiiltelivät, vaihdettiin, ja ne kiitivät kuin vallattomat pääskyset sivuraiteita myöten toistensa ohitse ja toisiansa vastaan päästäen mennessään kimakan, virkeän sävelen.
Se oli uutta Antista kaikki tämä ja pakotti veren hänen suonissaan virkeämpään liikkeeseen. Joka asemalla, missä oli ravintola, hän nautti jotain, milloin hedelmän, milloin lasin viiniä, milloin Kallen ehdotuksesta konjakkarin tai olutta. Junassa hän ei kauan voinut pysyä paikoillaan. Hän kulki vaunusta vaunuun, niin että ovet rämähtelivät, istui vain vähän aikaa kussakin ja seisoskeli ulkopuolella vaunujen välissä. Juna kiiti joskus niin päätä huimaavaa vauhtia, että täytyi pitää kaiteesta kiinni. Se ryntäsi rasahtaen pienten rautasiltojen poikki, syöksyi hihkaisten kallion keskeen, ja seinät kalahtivat kuin kahleiden kaikua. Kone huohotti ja tuhutti kuin jättiläinen suurista keuhkoistaan. Kirpoellen lennähtivät kipunat mustaan metsään kuin ukkosen salamat, ja oli kuin olisi koko tässä menossa ollut jotain intohimoista hehkua ja silmäin tulista säihkettä. Ja ilma oli lämmin ja kesäinen ja vihreys vielä vallalla puissa, joiden lähimpiä lehtiä lyhdyt veturista ja valo vaunujen ikkunoista valaisivat, jättäen tummiksi taampana olevat.
Matka läheni loppuaan. Lähdettiin Malmin asemalta, ja konduktööri ilmoitti seuraavaksi asemaksi Helsingin.
Nukkuneet hypähtivät ylös ja alkoivat suoriutua jättämään junan. Samanseuralaiset, jotka olivat matkan varrella hajaantuneet eri vaunuihin, hakivat toisensa ja järjestivät tavaransa. Väsymys, joka loppumatkalla oli laskeutunut kuin pöly päälle, tylsentänyt kasvojen piirteet ja laimentanut liikkeet, oli kadonnut.
Loppumatkalla oli Anttikin alkanut uupua ja mieli ruveta raukeamaan. Hän oli painautunut istumaan yksinäiselle kapealle penkille vaunun nurkkaan. Kun hän äkkiarvaamatta kuuli Helsingin nimen mainittavan äänellä, joka oli hänestä melkein uhkaava, niin häntä yht'äkkiä rupesi epäilyttämään. Kaikki se, mitä hän äsken oli halunnut saavuttaa, rupesi häntä peloittamaan. Häntä peloitti se, mitä hänelle oli matkalla kerrottu ja mitä hän oli kokenut. Eniten kaikesta hänen omat aikomuksensa ja toiveensa tuosta uudesta elämästä, jota hän niin kiihkeästi oli haaveksinut elääksensä ja joka oli tuossa tuokiossa alkava. Eikä sitä voinut enää lykätä toistaiseksi tuonnemmaksi. Sillä juna karkasi eteenpäin kuin ohjaton, hurjistunut hevonen alamäkeä, niin että joka hetki luuli pyöräin radalta hyppäävän ja suistuvan suinpäin tiepuoleen. Se kammotti vasten tahtoakin, ja veturillakin tuntui olevan tieto jostain vaarasta, koska se yhtämittaa vihelsi ja välistä niin valittavasti ja surkealla soinnulla, kuin olisi ollut hätä ihan jalkain alla. Miksi oli Pekkakin poissa? Hän oli jäänyt jollekin pienelle asemalle eikä aikonut tulla Helsinkiin ennen kuin tenttimään. Olisi hän voinut tulla perille saakka. Minne hän osaisi yöksi yksin? Kallen ja Niemisen kanssa ei hän enää milloinkaan … ne olivat tulleet hänelle jotenkuten vastenmielisiksi.
Kalle tuli toisesta vaunusta ja näytti olevan virkeimmillään. Hän oli junassa tavannut tuttavia ylioppilaita ja saanut heidän kauttaan joitakuita uusiakin. Riihimäeltä saakka oli heitä istunut seurue korttia lyömässä, sitten kun oli konduktööri saatu hommaamaan mukava pelilauta polvien päälle. Antti ilmoitti, että hän aikoo ajaa yöksi Villensaunalle.
—Ajetaan ensin Kappeliin, niinkuin on ollut puhe pitkin matkaa.
—Kyllä minä mieluummin hakisin yösijan nyt kohta.
—Joko sinä alat jänistää? Elä sinä ollenkaan, tule vain mukaan … meitä tulee täältä hauska seura iloisia poikia.
—Minnekä me Kappelista?
—Luota sinä vain minuun! Me pidämme hiiden hauskaa tänä yönä!
—Entäs tavarat?
—Ne noudamme huomenna asemalta.
Antti koetti kyllä rohkaista mieltänsä ja kohentautua entiselleen. Mutta ei hän enää oikein tahtonut päästä jaloilleen. Hän kallistui ikkunaa kohti ja koetti tunkeutua pimeän läpi. Ei hän sieltä kuitenkaan nähnyt muuta kuin omat kalpeat kasvonsa ja vaunun sisuksen. Mutta samassa välähti ihan ikkunan alla jonkun vartiatuvan lyhty niin vihaisella vauhdilla, että oli silmän reväistä mennessään. Ylempänä kallioiden huipuilla ja etäämpänä metsän sisässä tuikki huvilain tulia. Alppilan huvimajassa lähellä rataa oli valaistua, ja sieltä näkyi soittokunnan keltaiset torvet ja tanssivia päitä. Luultavasti oli siellä jotkut huvit. Siinä, missä rata katkaisee ajotien, oli portti suljettu ja portin nojassa ihmisiä. Ajureja odotti taampana, ja heidän lyhdyillä varustetuilla rattaillaan istui herroja, jotka huiskuttivat junalle lakkejaan. Mutta kohta paikalla rynnättiin taas pilkkoisen pimeän kallion sisään. Ja yht'äkkiä tunkee korvaan veturin pitkä, soikulainen tulovihellys. Siis ollaan tuossa tuokiossa perillä! Antti kiiruhti ulos vaunusta. Juna juoksi hiukan hiljennettyä vauhtia tyynen Töölönlahden poikki. Kahden puolen kuvasti siinä tulia monesta kerroksesta. Ne ovat siis Helsingin tulia! Edessäpäin loimotti taivas punaisena kuin tulipalossa. Se on Helsingin valaistus! Nyt näkyi Kaisaniemen ravintola ja ihmisiä sen parvekkeilla. Keilihuoneen avatuissa ikkunoissa oli herroja paitahihasillaan. Vaunu nytkähteli vaihteissa. Ihan kohta seisahtuu se Helsingin asemahuoneelle! Anttia vapisutti hermostuttavasti kylmyydestä, joka lähti rinnan pohjasta, värisytti olkapäitä ja löi hampaita yhteen.
Kun juna seisahtui lasisen katoksen alle ja piti astua ulos vaunusta, ei hän ollut päästä paikaltaan. Polvinivelet olivat niin vetreät, etteivät tahtoneet kantaa. Hän oli taas kadottanut Kallen näkyvistään ja häntä haikaellessaan vei hänet väkivirta mukanaan huoneesta huoneeseen, joissa oli kahden puolen seisovana pylvästönä odottavia ja katselevia. Niiden joukosta—Antti tunsi ja huomasi sen—iskettiin häneen tummia, tavoittelevia silmiä, jotka otsatukan alta lähettivät häneen houkuttelevat katseensa ja etsivät liittolaista hänen silmäyksistään. Vaan hän vältti niihin vastata, ne häntä arkiuttivat ja peloittivat, ja hän kiiruhti pois. Ja kun Kalle tapasi häntä palttoon helmasta, niin hän hätäisesti pyysi uudelleen, että mentäisiin pian … mentäisiin pian pois johonkin hotelliin ja etsittäisiin yösija.
Vaan Kalle ei ollut sillä korvalla kuulevinaankaan. Hän tarttui lujasti Antin käsipuoleen ja veti hänet jälessään joukon läpi, joka tunki päälle joka taholta. Antti antautui puoleksi väkisin tämän anastuksen alaiseksi, samalla kuin se kuitenkin oli mieleen ja teki turvallisen vaikutuksen.
Odotussalissa oli vastaanottamassa koko joukko vanhoja tuttavia. Ne olivat ylioppilaita, Kuopion lyseon läpikäyneitä. Ne tulivat nyt kuin toverit ja ottivat heti haltuunsa, vaikka olivat olleet yläluokkalaisia. Ennen oli heihin suurella kunnioituksella katseltu ja vastaan tultaessa lakkiakin nostettu. Mutta nyt asettuivat he vertaisiksi ja tarjosivat apuansa. Heidän ehdotuksensa oli sama kuin Kallen, ja yksimielisesti päätettiin ajaa Kappeliin.
Antilla ei nyt enää ollut juuri mitään sitä vastaan. Äskeinen arkuus ja vavistus vähenivät vähenemistään, kun yksi vastaantulijoista otti hänet huolekseen, tarttui lujasti käsipuoleen ja kuljetti ulos asemahuoneesta. Tungeskellessaan he joutuivat pakkautumaan kahden naisen editse, joille Antti huomasi toverin salaa hymyilevän ja iskevän silmää.
Astuttaessa ulos asemahuoneen avarasta ovesta, näytti Helsinki ottavan tulijoita vastaan kuin kunniavieraita. Oli kuin olisi ollut juhla tulossa. Rautatietori oli ympäriinsä tulitettu. Korkeissa, moninkertaisissa rakennuksissa oli ikkuna ikkunan vieressä valaistuna. Ylinnä muita loisti Ateneum sähkötulien valossa, ja toisella puolen toria jonkun hotellin portin päällä liekehti suuri pyöreä sähkölamppu, himmentäen ympärillään kaikki muut valot. Asemahuoneen edustalla oli pitkässä mustassa jonossa odottavia ajurien rattaita ja suurten ravintolain komeita vaunuja, joiden edessä ja takana istui merkkipukuihin puettuja palvelijoita. Huudettiin ristiin rastiin numeroita, ja ajurit vastasivat korkealla äänellä: »Täällä on!» Kannettiin tavaroita, nostettiin rattaille ja lähdettiin ajamaan yli Rautatietorin, josta toisia riensi vastaan. Melulta ja huminalta ei tahtonut omaa ääntään kuulla. Ja tämä ei kuitenkaan ollut juhla mikään. Antti tiesi, että se oli tavallinen Helsingin arkipäivä, päivä niinkuin joku toinenkin. Mutta hänestä oli sillä kuitenkin juhlan luonto, ja se tulisi aina kestämään tämä tämmöinen juhla!
—Kappeliin!
Vaunujen pyörät, joiden päälle he selkäkenoon heittäytyivät, olivat kumilla päällystetyt eikä ajaessa kuulunut muuta kuin hevosen rautakenkäisten kavioiden kalke kiviseen katuun. Eikä tuntunut istuessa täristystä mitään, ainoastaan pehmoinen pudistus ruumiissa.
He ajoivat viistoon torin yli, poikkesivat Mikonkadulle ja siitä taitavalla, ruumista ulospäin painavalla vierrähdyksellä leveälle, pitkälle Esplanaadille, jonka toisessa päässä lyhtyrivi puristautui kaitaiseksi kiinnimeneväksi kärjeksi. Kasvoja vastaan tuoksahti lämmin ilma, niin lämmin kuin kesällä. Puodit olivat jo suljetut ja koko alakerta suurissa korkeissa kivirakennuksissa pimeä, synkkä ja hiukan kammottava, niinkuin järveen putoavan vuorenjyrkänteen vesiraja. Ainoastaan ravintolan ikkunoista loisti salaperäinen valo laskettujen uutimien takaa, joissa näkyi suuria, muodottomia varjoja sisässä liikkuvista päistä. Tupakkapuotien ovet, joiden otsassa paloi punaisia lyhtyjä, olivat vielä auki, ja muutamasta pullahti kadulle joukko meluavia ja nauravia valkolakkeja.
—Tuossa on Runebergin patsas, huomautti toveri. Siinä se seisoi, pääpuoli pimeässä. Patsaan jalkojen juuressa parveili joutilasta iltayleisöä, naiset ja miehet käsikkäin.
—Lemmen iltahetki! Näetkö tuolla ylioppilaita kaartilaisten kanssa yhdessä mylläkässä?
Siellä näkyi todellakin valkeita lakkeja vilkkaassa liikkeessä, suikkelehdellen kuin salakat virtaisessa vedessä.
Soittoa kuului sieltä päin, minne ajettiin. Joku kovempi sävel tunki läpi kavionkalkkeen ja Kappeli-esplanaadin tuuheitten lehvien.
Seisahduttiin Kappelin edustalle, laskeuttiin alas vaunuista ja jatkettiin käsi kädessä matkaa. Oli vaikea päästä lävitse taajaan sulloutuneen väkijoukon. Miehiä ja naisia oli sekaisin. Toiset naiset olivat jo saaneet saattajansa ja kulkivat niiden kanssa. Toisilla ei niitä vielä ollut. Ne sivuuttivat aivan läheltä, ulontivat kyynäspäitään, ja Antti kuuli ohi mentäessä sanottavan: »Iltaa!» Kun hän kääntyi katsoakseen taakseen, kohtasi hän hymyileviä kasvoja ja viekoittelevia silmiä.
Suihkulähde puhalsi sähkötulien valossa kimmeltävää vettä korkeuteen ja sen edessä oli kupukattoinen, lasinen soittolava, josta rämisi torvet ja rummut. Ja sitä vastapäätä oli itse Kappeli, Se oli täynnä istuvia ja käveleviä. Edestakaisin hääri, juoksi ja kiiti siellä mustiin frakkeihin puettuja kyyppareja, valkeat liinat kainalossa ja tarjottimia kädessä tai pään päällä ylhäällä ilmassa. Antti ei ymmärtänyt, kuinka voisi päästä esille ja sisään. Mutta toveri toi häntä varmalla kädellä ja vei pöytien ja penkkien lomitse, joiden ääressä istui herroja ja naisia ja jotka olivat katetut mitkä soikeilla olutseideleillä, mitkä totitarjottimilla, mitkä punaisilla viini- ja kellahtavilla punssipulloilla. Juuri kun he astuivat ensimmäiselle rapulle, livahti sivuitse suuri tarjotin, johon oli sälytetty kokonainen illallinen ja jota kyyppari viedä keikutti kuin tyhjää lautasta.
Huumauksissaan kuin kosken kuohusta alas tullut istui Antti hetken päästä pehmoisella sohvalla, vihreässä huoneessa, jonka katossa paloi monivaloinen kristallikruunu ja jonka seinällä oli maalauksia ja suuri peili. Se oli kuin sihisevä suvanto, johon hän oli seisahtunut. Mutta ei levon suvanto, vaan vaahtoisen pyörteen, joka hetken päästä heittää uuteen koskeen, yhä alemma, eikä tietoakaan pysähtymisestä. Se tuntui pyörittävän ja se tuntui pyörryttävän, se nosti veren päähän ja haihdutti silmistä oikean suunnan. Eikä Antti muutamaan hetkeen oikein käsittänyt, mistä oli tullut ja minne oli menevä.
Ovesta hän vain näki tuolla toisessa huoneessa, siinä, minkä läpi oli tultu, bufettitiskin ja sen takana pitkässä rivissä aina puolikattoon saakka pulloja pullojen vieressä, pikareja ja monivärisiä laseja epälukuisin. Kyyppareja tuiskahteli hengästyneen näköisinä ovesta sisään ja ovesta ulos. Tiskin takana liikkui pieni mies, nopea kuin kärppä ja äkäinen kuin kissa. Häneltä sateli määräyksiä kaikille tahoille, hän komensi kyyppareja, soitti heitä kellollaan luokseen, lähetti menemään milloin oikeaan, milloin vasempaan ja huusi luukun läpi kiivaita käskyjä keittiöön. Ja yhtämittaa helähtelivät rahat hänen sormiensa lomitse laatikkoon, jonka lukko meni kilisten kiinni.
Mutta pian istui heitä yksi pöytä täynnä, kohta oli toinenkin otettu ja he valtasivat vähitellen sen puolen ravintolaa kokonaan itselleen. Antti esitettiin uusille, tuntemattomille ylioppilaille, jotka tervehtivät häntä erittäin ystävällisesti ja pudistivat kättä. Keskusteltiin siitä, mikä olisi illan juoma- ja ruokaohjelma, ja Antinkin puoleen käännyttiin suurella huomaavaisuudella. Kolkutettiin kepillä marmoripöydän laitaan ja annettiin koukussa kuuntelevalle kyypparille määräyksiä, joita hän juoksujalassa riensi täyttämään. Kutsuttiin tuutingit ja tilattiin portsionit päälle.
Toverien vapaa, ystävällinen käytös ja heidän tottunut, varma tapansa asettua olemaan tempasi heti kohta Antinkin samanlaiseen mielentilaan. Hän oli vielä vähän arka istuessaan näiden vanhojen helsinkiläisten keskessä, hän pelkäsi puhua ja punnitsi tarkkaan sanansa, ennenkuin mitään virkkoi. Mutta he pitivät huolen siitä, että hän kodistuisi. He kilistivät hänen kanssaan sivulta ja yli pöydän ja nostivat toisestakin pöydästä lasiaan, sanoen: »Terve tulemaan Helsinkiin, herra Ljungberg!» Eikä aikaakaan, niin esitteli lähinnä istuva, se, jonka kanssa hän oli asemalta ajanut, veljenmaljan ja muut seurasivat esimerkkiä. Kun Antti oli muutamia kertoja lasistaan maistanut, hurmasi häntä niin, ettei milloinkaan ennen sillä tavalla. Hän tunsi itseään kuin siivillä kannettavan. Oli ihan autuaallista olla. Nyt vasta hän ymmärsi, mitä on ylioppilaan elämä, mitä on Helsinki ja mitä vapaus ja itsenäisyys! Hän tuli vapaammaksi ja iloisemmaksi. Hänen rohkeutensa kasvoi, hän puheli jo pelkäämättä ja kertoi kaikenlaista, jolle naurettiinkin. Ympäristön ystävyys näytti enenevän. Hän oli nähtävästi pöytäläistensä yksimielisen huomion esineenä, samoin kuin Kalle oli tuolla toisten. Ne ottivat hänet kuin siipiensä suojaan, täyttivät hänen lasinsa ja pakottivat häntä kilistämään ja maistamaan. Hän näki erään kuiskaavan toiselleen jotakin korvaan ja molempain katsovan häneen. Hän ei ollut huomaavinaan heitä, mutta kuuli sanottavan:
—Eikö se ole saakelin siro poika … katso nyt tuota hienoa profiilia…
Ja häntä itseään he lasilla tervehtivät ja sanoivat kaikkien kuullen:
—Antti! Terve mieheen! Me sanottiin täällä sinusta, että siin' on mies, josta tehdään ensi vuosijuhlaan marsalkka. Kuinka herttaisia miehiä ne olivat! Hänen olisi tehnyt mieli syleillä heitä. Ei, ei ikinä ole hänellä ollut näin jumalattoman iloista iltaa!
Alkoi tulla meluamisen aika, ei kukaan malttanut kuulla toistaan, vaan kaikki puhuivat ja nauroivat sekaisin. Paikkoja vaihdettiin, ja puhekumppanina oli milloin mikin. Istuttiin kaulakkainkin ja tultiin erinomaisen hyviksi ystäviksi.
Antti joutui otsatusten sen kanssa, jonka seurassa hän oli asemalta ajanut. Tämä lupasi auttaa Anttia luvuissa. Tulla vain kysymään neuvoa häneltä, kyllä hän tietää paremmin kuin professorit. Mutta ei nyt luvuista vielä mitään! Ei niihin ensi lukukaudella ennätä paljon puuttua eikä ole liioin tarviskaan. Siinä on kylliksi, kun oppii olemaan Helsingissä. Aivan hyvällä omallatunnnolla voi uhrata ensi lukukautensa siihen. Niitä on kyllä niitä, jotka paikalla kaivautuvat kirjoihinsa. Mutta lähtiessään täältä eivät he ole sen viisaampia kuin tänne tullessaankaan. Eivät tunne muuta kuin luentosaliensa seinät. Ja niissä ei jumalaut' ole paljon tutkimista. He pysyvät koulupoikina ikänsä. Kirjatietoja on, mutta ei elämän kokemusta rahtuakaan. Ei, Antti! Nuoruudessaan nauttia pitää ja elää maailmassa mukana. Täällä voi olla helvetin hauskaa, kun vain sattuu hyvään seuraan. Ei tarvitse viftata ja juoda itseään joka ilta päihinsä. Mutta mukana on aina oltava. Tutkittava elämää ja ihmisiä! Varsinkin juristille se on aivan välttämätöntä. Ennättää sitä tutkintonsakin suorittaa, vaikka elääkin mukana. Tuo tuossa, joka nyt sytyttää sikariaan, hän ei avannut kirjaansa kolmeen vuoteen. Lauloi vain ja eli hurskaasti. Mutta sitten suuttui, kun alkoivat ahdistaa ja tempasi pois kandidaattitutkintonsa vuodessa. Ja nyt se lukee lääkäriksi. Minä tiedän, että ne minua jo moittivat siellä kotona Kuopiossa, kun en muka joudu valmiiksi. Sinä olet kuullut Antti niistä … elä kielläkään, minä näen naamastasi, että olet kuullut. Vaan minä en välitä vähääkään! Sano sinä vain niille siellä … ja saat nähdä, että minä vuoden päästä hämmästytän maailmaa kahdella laudaturilla ja kolmella cumlaudella ! Maljasi, Antti! Terve!
Antti oli aivan samaa mieltä. Häntä vaivasi vain, ettei tahtonut saada suun vuoroa sitä sanoakseen ja että tuo ehkä luulee, että hän kenties hyväksyy kuopiolaisten typerät mielipiteet. Hän käsitti kaikki erinomaisen hyvin … toveri oli aivan oikeassa … hän oli äärettömästi yhtä mieltä hänen kanssaan.
Pöytää katettaessa pistäytyi hän ulos. Ja joutuessaan hetkeksi itsekseen yksinäiseen koridooriin, jonne kuului vain laimentunut melu sisältä ravintolasta, hän tunsi vasta oikein onnensa pohjattomuuden. Voi tätä Helsingin elämää! Tämmöistäkö tämä on! On tämä omituista! Mutta hauskaa tämä on! Voi peeveli sentään!
Kesken kaiken innostuksen alkoi tungeskella mielessä jotakin, joka koko illan oli siellä ollut liikkeessä, mutta ei päässyt esille. Nyt se ponnistautui päällepäin, ja Antti näki koko matkansa kotoa, sieltä ylhäältä Kuopiosta tänne alas, tänne alas Helsinkiin, ihan siihen, missä hän nyt seisoi laulavan kaasuliekin alla. Se oli kuin leveä tie, leveämpi täältä, mutta kapeni kapenemistaan jälelle päin, kaukaisen etäisyyden perille, niinkuin pitkän kaitaisen lahdelman pohjukkaan, niinkuin jonnekin, mistä oli lähdetty aikoja sitten, milloin lie. Ainoastaan lyhyen hetken oli se auki edessä ja meni umpeen samassa. Sinne häipyivät pikkuiseksi, mustaksi, näkymättömäksi pisteeksi koti ja kaikki, mitä sielläpäin oli. Hetken vielä huppuroivat mielessä äiti ja Alma, mutta nekin hukkuivat siihen valoon ja äänten hälinään, joka ovea avatessa kohahti sen täydeltä vastaan.
Sisään tullessaan hän löi näppiä päänsä päällä ja hypähti askeleen hyvästä mielestä ja sanoin selittämättömästä sydämen kyllyydestä. Ja kun Kalle tuli lattialla vastaan, niin hän kävi kaulaan häntä, pyörähti ympäri kerran ja hihkaisi. Kaikki sille nauroivat, ja kun hän tuli pöytien luo, niin häneltä kysyttiin:
—Sinulla on hauska, Antti?
—Voi peeveli, kun minulla on hauska!
—No, istu sitten tähän syömään! Ja ota ryyppy myös!
—Minä otan ryypyn!
Aika oli kulunut huomaamatta ja hetket valahtaneet kuin hieno hieta sormien lomitse. Soitto oli lakannut, ihmiset poistuneet ulkoa ja ainoastaan osa heistä jäänyt sisäravintolaan toiselle puolelle bufettihuonetta. Se näytti olevan samanlainen seurue kuin toisellakin puolen: muutamia nuoria vastatulleita ylioppilaita ja joukko vanhempia. Heidänkin pöydissään oli yhdenlainen elämä ja ilonpito.
Kun oli syöty, tuli kahvin ja liköörin vuoro, jota tarjosi Kalle. Rivit olivat harventuneet ja jälelle jäänyt ainoastaan innokkaimmat. He istuivat kaikki Kallen ympärillä. Hän esitti rivosanaisia lauluja, mikä oli hänen erikoistaitojansa, ja muut niihin säestivät kuorona loppusäveltä. Nieminen oli saanut koko illan pysytellä Kallesta takapajulla, jolla nyt oli vereksempiä ihailijoita. Ei hän siitä kuitenkaan ollut millänsäkään, tilasi mitä muutkin, puheli kenen kanssa sattui ja kääntyi toisen puoleen, jos toinen käänsi selkänsä. Hän ei muuta tehnyt kuin nauroi vähimmällekin asialle, nauroi silmänsä pieniksi ja vetisiksi. Mutta sitä tehdessään hän piti tarkasti silmällä likööripullon liikkeitä ja osasi asettaa tyhjän lasinsa niin, että se aina tuli täytetyksi.
Antti oli väsynyt pitkällisestä pinnistyksestä. Hän loikoi sohvalla ja hengitti raskaasti. Pää oli raukea ja tahtoi painua olkapäätä vasten. Silmiä häikäisi kruunun valo, ja ne pyrkivät vähän väliä sulkeutumaan. Mutta loppusäestykseen hän kuitenkin yhtyi ja teki kädellään liikkeitä tahdin mukaan.
Kyyppari tuli ilmoittamaan, että oli aika sulkea. Loilottaminen lakkasi ja tuli keskustelu siitä, minne ajettaisiin. Siitä sovittiin pian.
Mutta silloin kysyi joukosta muuan, otettaisiinko mukaan Antti, jonka luultiin nukkuneen. Toiset vastustivat ja ehdottivat, että hänet vietäisiin Villensaunalle yöksi. Mutta toiset puolustivat, että Antti on otettava mukaan. Innokkaimmin puolusti häntä se, joka äsken oli ollut hänelle niin ystävällinen.
—Mitä te tyhjää! Antaa pojan tulla! Menee se sinne kerran vielä kuitenkin. Kyllä minä hänestä huolen pidän!—Mutta kuulkaas, keskeytti hän samassa, minulla ei ole lanttiakaan kukkarossa… Voiko kukaan vipata minulle—?
Antti oli noussut ja lähti hoipertelemaan ovea kohti.
—Antti, kuule! Voitko sinä vipata minulle huomiseen asti parikymmentä markkaa?
Antti kaivoi kukkaronsa esille ja otti sieltä ensimmäisen setelikäärön, mikä käteen sattui.
—Ota tuosta!
Vasta annettuaan hän huomasi, että se oli sama käärö, jonka äiti oli erotessa pistänyt hänen kouraansa.
—Hyvä on! sanoi toveri ja rahat katosivat kaikki hänen liivinsä lakkariin.—Sinä tulet tietysti mukaan, Antti! Ulos kaupungille?' —Tietysti Antti mukaan! huusivat nyt kaikki yhteen ääneen.
Antti ei virkkanut mitään, työnsi vain äänetönnä palttoota hihaan.
Kappelin edustalla olivat kaikki tulet sammutetut. Muuan surkea kaasuliekki vain valaisi tien rappusista alas. Suihkulähde oli lakannut puhaltamasta. Istumapaikat, joista ainoastaan lähimmät voi pimeässä erottaa, olivat tyhjät. Tuolit tuuskottivat pöytiä vasten turvallaan kuin juovuksissa siihen nukkuneet.
—Isvoshik! kuuli Antti huudettavan ja näki epäselvästi, kuinka niitä ajoi useampia katukäytävän reunaan.
Joku talutti häntä käsipuolesta. Hän nosti jalkansa rattaiden astimelle, mutta se lipesi siitä. Samassa hän kadotti tasapainonsa ja kaatui takaperin istualleen kadulle.
—Tätä pitää auttaa alkutaipaleesta! huusi toveri toisille ja tarttui molemmin käsin häntä kainaloihin, aikoen nostaa ylös.
Mutta silloin riuhtaisihe autettava irti, ponnistihe omin voimin seisoalleen, hihkaisi, löi kahta kämmentä yhteen, nakkasihe kohona rattaille, niin että vieteri rämähti pahasti, ja huusi:
—Kyllä minä jo auttamattakin pääsen!
—Katsos peijakkaan poikaa!
—Tarkk'ampujakatu 15. Kuului ruoskan läiskähdys, ja tulista vauhtia karattiin menemään, niin että kaikui hiljaisen Esplanaadin kiviseinissä. Ja ennenkuin muut ehtivät valmistua lähtemään, oli Antin valkoinen lakki jo kadonnut Helsingin hämärään.
