Mikseivät avaruusolennot ole jo soittaneet? Why haven't the aliens already called?

Äskettäin maailmaa kohautti uutinen kivestä ja seitsemästä veljeksestä. Recently, the world was shocked by the news of the stone and the seven brothers. 39 valovuoden etäisyydellä sijaitsevan punaisen kääpiötähden ympäriltä löydettiin seitsemän maapallon kaltaista kiviplaneettaa. Seven Earth-like rocky planets were found around a red dwarf star 39 light-years away.

Punaiset kääpiötähdet ovat paljon Aurinkoa himmeämpiä. Red dwarf stars are much dimmer than the Sun. Nämä maapallon veljekset kiertävät kuitenkin hyvin lähellä emotähteään ja osa niin kutsutulla elämänvyöhykkeellä. However, these brothers of the earth orbit very close to their mother star and part of the so-called zone of life. Se on alue, jossa tähti lämmittää planeettaa sen verran, että vesi voi esiintyä juoksevassa muodossa.

Tuolloin elämän synty voi olla mahdollista.

Aurinkokuntamme ulkopuolisia planeettoja eli eksoplaneettoja on löydetty jo tuhansia. Monet niiden planeettakunnista eivät muistuta omaamme. Many of their planets do not resemble ours. Siksi maapallon veljekset ovat herättäneet suurta innostusta. That is why the brothers on earth have aroused great enthusiasm.

Maapallon ulkopuolinen elämä kiehtoo, mutta mikrobien sijasta haluaisimme tietenkin saada yhteyden älylliseen elämään. Extraterrestrial life is fascinating, but instead of microbes, we would of course like to connect with intellectual life. Haluamme vahvistuksen sille, ettemme asuta yksin universumin valtaisaa pimeyttä. We want confirmation that we will not live alone in the vast darkness of the universe.

Maan ulkopuoliseen älyyn on aina projisoitu ihmisen toiveita ja intohimoja. Human desires and passions have always been projected into extraterrestrial intelligence.

Se oli eräs syistä, jonka vuoksi Giordano Bruno poltettiin elävältä Rooman Campo de' Fiori torilla helmikuussa 1600. It was one of the reasons why Giordano Bruno was alive at the Campo de 'Fiori in Rome in February 1600. Bruno oli esittänyt, että tähdet ovat aurinkoja ja että niiden ympärillä voi olla elämää. Tämä ei katoliselle kirkolle sopinut.

1800-luvun lopulta alkaen Marsissa oltiin näkevinään keinotekoisia kanaaleja. From the late 19th century, man-made canals were seen on Mars. Niihin haluttiin uskoa niin paljon, että marspinnan satunnaiset uurteet tulkittiin kuivuvaa planeettaa asuttavan rodun viimeiseksi ponnistukseksi. There was so much faith in them that the random grooves on the march were interpreted as the last effort of the race on the dying planet. 1930-luvun Yhdysvalloissa Orson Welles aiheutti jopa valtaisan hysterian marsilaisten hyökkäyksestä kertovalla radiokuunnelmallaan. In the United States of the 1930s, Orson Welles even caused a huge hysteria with his radio broadcast of the Martian invasion.

Sen jälkeen elämää on aurinkokunnasta haravoitu kuin neulaa heinäsuovasta. After that, life in the solar system has been raked like a needle in a haystack. Mitään ei ole löytynyt. 1960-luvulta alkaen avaruutta on kuunneltu radioteleskoopein siinä toivossa, että jokin kaukainen rotu viestittelisi olemassaolostaan. Since the 1960s, space has been listened to by radio telescopes in the hope that a distant race would communicate its existence. Avaruus on kuitenkin pysynyt mykkänä. However, space has remained silent.

Elämän etsintään on alkanut liittyä samanlaisia piirteitä kuin Jumalan olemassaolon todisteluun. The quest for life has begun to have features similar to the proof of God's existence. Jumala ei löydy koskaan sieltä, minne kriittinen katseemme kohdistuu vaan lymyää tieteen aukkopaikoissa. God will never be found where our critical gaze is, but it is hiding in the gaps in science. Aukkojen elämä on samanlajista: milloin on katsottu väärästä paikkaa, milloin kuunneltu vääriä radiotaajuksia  ja ehkä elämä ei muualla perustukaan hiileen vaan piihin? The life of the holes is the same: when has the wrong place been looked at, the wrong radio frequencies listened, and maybe life is not based on carbon but on silicon?

Tietomme elämän synnystä ovat vajavaiset, sillä esimerkkinä meillä on vain oma maapallomme. Our knowledge of the birth of life is incomplete, for as an example we have only our own planet. Mutta sen perusteella voimme yrittää hahmottaa kahta keskeistä kysymystä: Mikä on pitkä aika? But from that, we can try to identify two key questions: What's the long time? Ja toisaalta: mikä on lyhyt aika? On the other hand: what is the short time?

Maapallo on neljä ja puoli miljardia vuotta vanha: se on pitkä aika.

Elämän ensimmäisten merkkien uskotaan syntyneen vain joitakin satoja miljoonia vuosia maapallon syntymästä. Se on lyhyt aika. Tämä viittaa siihen, että elämän syntyminen ei ole vaikeaa; että galaksimme miljardien planeettojen joukossa on monia, joissa on elämää. This implies that the birth of life is not difficult; that among the billions of planets in our galaxy, there are many with life.

Merissä elämää on ollut neljä miljardia vuotta. Silti sinne ei ole ilmestynyt yhtään älypäätä. Yet no intelligent head has appeared there. Tyhmä kuin kala, tapaamme sanoa. Stupid like a fish, we used to say. Vasta kun eliöt pungersivat maalle reilut neljäsataa miljoonaa vuotta sitten, alkoi tapahtua. It was not until four hundred million years ago that organisms invaded the earth.

Neljäsataa miljoonaa vuotta on pitkä aika. Maaeläinten kehitys ei silti tarkoittanut älyllistä elämää. Ilman 65 miljoonaa vuotta sitten Jukatanin niemimaalle iskeytynyttä asteroidia ihmissukua ei luultavasti olisi olemassa. Without the asteroid that struck the Yucatan Peninsula 65 million years ago, the human race would probably not exist.

Ihmisäly syntyi hyvin, hyvin nopeasti, laskentatavasta riippuen joissakin miljoonissa vuosissa. Human intelligence was born very, very quickly, depending on how it was calculated, in some millions of years. Niin nopeasti, että pitkien vuosimiljardien rinnalla se vaikuttaa sattuman oikulta. So fast that, along with long billions of billions, it seems like a coincidence.

Evoluutiolla ei ole mitään suuntaa. Evolution has no direction. Se ei pyri älyn kehittämiseen. It does not seek to develop intelligence. Siksi on täysin mahdollista, että omassa Linnunradassamme olemme ainoa älykäs rotu.

Mutta me haluamme uskoa kosmisiin sisaruksiimme. Heille on sälytetty vapahtajan rooli: he tulevat ja ratkaisevat ylivertaisella älyllään kaikki ongelmamme. They are entrusted with the role of the Savior: they come and solve all our problems with their superior intelligence. He ovat hyväntahtoisia ja lempeitä, eteeristen jumalien kaltaisia. They are kind and gentle, like ethereal gods.

Mutta avaruus on niin valtaisa, että luultavimmin tähtien välisen kuilun voivat ylittää vain koneet. But space is so vast that probably only the planes can cross the gap between the stars. Ja vaikka avaruusmatkailu onnistuisikin, vaikka joskus saisimmekin yhteyden tähtirotuun, on aivan mahdollista, että he osoittautuvat meitä tyhmemmiksi. And even if space travel succeeds, even if we do get in touch with the star race sometimes, it is quite possible that they will turn out to be more stupid than us.

Mitä tekisimme, jos heidän mielestään orjuus olisi normaalia ja luonnon täyshävittäminen kunniallista? What would they do if they thought slavery was normal and destruction of nature was honorable? Mitä jos he anelisivat meiltä neuvoja saastuneen, kuolevan kotiplaneettansa pelastamiseksi? What if they begged us for advice to save their contaminated, dying home planet? Miten osaisimme opettaa heitä, kun emme osaa opettaa edes itseämme?

Toisin sanoen: taivaalta on turha odottaa ihmeitä. Meidän on paras tottua pärjäämään omin voimin. It is best for us to get used to ourselves.