Siintääkö edessämme geopolitiikan paluu ja EU:n tuho?
Erityisesti Ukrainan sodan jälkeen on toisteltu, kuinka geopolitiikka on nyt tehnyt paluun ja yhteistyöhön pyrkivä kansainvälinen järjestys on – jos ei ihan vielä kuollut ja kuopattu, niin vähintään se horjuu kuopan reunalla. Geopolitiikan määritelmiä löytyy useita, mutta arkipuheessa sillä useimmiten viitataan kansalliseen etuun perustuvaan suurvaltapolitiikkaan, jossa kilpaillaan etupiireistä – siis alueista, reiteistä, luonnonvaroista ja muista resursseista. Tällaisessa kilvoittelussa yhden valtion voitto on suoraviivaisesti toisen häviö. Yhteisten arvojen ja yhteistyön sijaan ajatellaan puhtaasti vain omia kansallisia intressejä sitoumuksista tai yhteisistä säännöistä välittämättä.
Jos näin todella on, on EU suurissa vaikeuksissa. Koko EU on syntynyt suurvaltakilpailun aiheuttaman maailmansodan haavoista ja raunioiden tuhkasta. Sen perusajatus on, että yhteisellä toiminnalla voidaan rakentaa rauhaa, vaurautta ja yhteenkuuluvuutta. Myös EU:n ulkosuhteet perustuvat positiiviseen yhteistyön projektioon: siihen oletukseen että muutkin jakavat sen perusarvot, haluavat tehdä yhteistyötä ja ratkaista rakentavasti yhteisiä ongelmia. Kun vastassa on toisenlainen logiikka, esimerkiksi Venäjän toiminta Ukrainassa, on EU perinteisesti ollut hampaaton. Taloudelliset ja henkilöpakotteet ovat oikeastaan ainoa pakottava politiikan väline, joka sillä on käytössään.
On ihmeellistä, kuinka nopeasti asiat ovat muuttuneet. Vielä vuoden 2003 joulukuussa julkaistu EU:n turvallisuusstrategia vakuutti, ettei Eurooppa ole koskaan aikaisemmin ollut yhtä vauras, turvallinen ja vapaa ja että käsillä on ennen kokematon rauhan ja vakauden aika. Tänä päivänä on vaikea tavoittaa sitä itsetyytyväistä optimismia, joka välittyy 1990-luvun ja 2000-luvun asiakirjoista. Ne piirtävät kuvaa lähes vääjäämättömästä liberaalidemokratian ja talouskehityksen voittokulusta Itä-Euroopassa ja lähialueilla. Vuoden 2003 lopulla syttynyt 'ruusuvallankumous' Georgiassa ja seuraavan vuoden 'oranssi vallankumous' Ukrainassa näyttivät todisteilta tämän oletuksen paikkansapitävyydestä. Eurooppalaisen mallin vetovoima ja EU:n pehmeä vallan vahvuus tuntuivat kiistämättömiltä tosiasioilta.
Kehityksen huippukohta saattaa peittää alleen pian alkavan alamäen, ja näin kävi tälläkin kertaa. Värivallankumoukset EU:n ja Venäjän yhteisessä naapuristossa, saivat karhun nousemaan takajaloilleen suojelemaan omaksi kokemaansa reviiriään. Tämän jälkeen Venäjä määritteli kaikenlaisen demokratian edistämisen entisen Neuvostoliiton alueella Venäjän-vastaiseksi vihamieliseksi toiminnaksi, jolla häikäilemättä pyritään vallanvaihtoon kohdemaassa. Venäjän omalle, Euroopasta erillisille mallille kehiteltiin tueksi termi ”suvereeni demokratia” ja panostusta – ja painostusta – 'lähiulkomailla', eli entisen Neuvostoliiton maissa, lisättiin. Vuoden 2008 elokuussa Georgiassa jo sodittiin. Viimeistään Krimin valtaus vuonna 2014 teki viimeisellekin epäilijälle selväksi, että Venäjä on valmis ottamaan riskejä ja käyttämään sotilaallista voimaa eikä se jää odottelemaan muiden maiden hyväksyntää toiminnalleen.
Lähes samaan aikaan Georgian sodan kanssa länsimaat vaipuivat suureen talouskriisiin, josta monet maat eivät ole vieläkään toipuneet. Vauraus, vakaus ja yhteiset arvot tuntuivat murenevan EU:n alta ja itsevarmuus antoi tietä hämmennykselle ja pelolle tulevaisuudesta. Arabikeväästä 2011 alkanut epävakauden aalto Euroopan eteläisillä lähialueilla toi lisää turbulenssia ja koettua turvattomuutta. Suurin odotuksin EU:n jäseniksi liittyneet itäisen Keski-Euroopan maat, kuten Unkari ja Puola, alkoivat kyseenalaistaa EU:n normistoa urakalla. Myös vanhoissa EU-maissa eurokriittiset äänet voimistuivat. Britannian kesäinen Brexit-päätös tuntuu kuin viimeiseltä naulalta EU:n arkkuun.
Venäjän visio etupiireistä ja suurvaltapolitiikasta näyttää vetäneen pidemmän tikun. Isojen maiden välisten diilin iskeminen pienistä valtioista tai sovituista säännöistä välittämättä näyttäisi olevan myös Yhdysvaltojen tulevan presidentin Donald Trumpin mielessä.
Tämänhetkinen pessimismi normipohjaisen ulkopolitiikan ja EU:n suhteen tuntuvat juuri nyt yhtä vahvalta ja vääjäämättömältä kuin 2000-luvun alkupuolen EU-optimismi ja tulevaisuudenusko. Mutta voisiko olla, että olemme jälleen yhden kehityskulun aallonharjalla ennen sen yllättävää ja nopeaa alamäkeä?
