×

Vi använder kakor för att göra LingQ bättre. Genom att besöka sajten, godkänner du vår cookie-policy.


image

Eurooppalaisia puheenvuoroja, Rappio

Rappio

Juutalais-kristillisyyden elämä ja kuolema on ranskalaisen kapinafilosofiksikin kutsutun Michel Onfrayn 'Dekadenssi'-teoksen alaotsikko. Kirja on toinen osa trilogiasta, jonka ensimmäinen tiiliskivi 'Cosmos' syventyi luonnonfilosofioihin ja kolmas 'Sagesse' tulee kertomaan viisaudesta. Yli 600-sivuisen 'Dekadenssin' punainen lanka on kaksi vuosituhatta pitkä ja ulottuu Jeesuksesta islamilaisen kalifaatin rakentamiseen Lähi-idässä. Onfray maalaa kuvan, jossa Eurooppa, länsi eli juutalais-kristillinen sivilisaatio on vähintäinkin uupunut ja sen lopullista rappiota edeltävät monenlaiset murtumat ja lopulta Eurooppa on otettavissa ellei jopa myytävänä ja juutalais-kristillisyys on aikansa elänyt, kirjoittaa Onfray.

« Jokainen tuntee egyptiläiset pyramidit, keikkalaiset temppelit, roomalaisen foorumin ja jokainen vakuutuu siitä, että nämä kuolleiden sivilisaatioiden jäljet todistavat sivilisaatioiden kuolevan. Eikä oma vanha sivilisaatiomme voi paeta tätä lakia. Kirjani ei ole optimistinen vasemmistolaisen edistysajattelun tai kristillisen onnellisuuteen johtavan historiakäsityksen mukaisesti eikä se ole pessimistinen Oswald Spenglerin oikeistolaisen 'länsimaisen perikadon' teemoja seuraten. Se on traaginen sillä juuri nyt ei ole enää kysymys siitä pitääko itkeä vai nauraa, vaan siitä, että ymmärtää. Michel Onfray kieltää ehdottomasti olevansa moralisti ja hänelle sivilisaatiomme romahdus ei ole hyvä eikä paha asia. *Kaikki sivilisaatiot ovat kokeneet samat vaiheet: syntymisen, olemisen, kehityksen, huipennuksen, heikentymisen ja katoamis¬en. Onfray'lle kaikki tottelee sokeasti ja väistämättömästi tätä kaavaa. Dekadenssi on vaihe, joka täyden kukoistuksen ja voiman jälkeen kulkee loppuaan kohti. Poliittisesti optimistit ryhtyvät vastustamaan rappion logiikkaa messiaanisesti. Marxismit ja fasismit, kansallissosialismi mukaan luettuna, islamismi, leninismi, castroismi, vichyläiset ja natsit puhuvat kaikki uuden ihmisen synnyttämisestä, renessanssista, tuhatvuotisesta onnelasta ja uskovat, että maailma voisi olla toinen kuin se on. Parempi, kukoistavampi eli toisilla sanoilla paratiisimainen.

« Pessimisti sanoo, ettei mitään ole tehtävissä, että kaikki on näin ja se on maailman laki. Mutta tämän suolaveden pysäyttämiseksi on rakennettava vahva pato. Ateisteille ja maallisille humaani ihmisluonne, perisynti kristityille, kuolemanvietti freudilaisille. Heitä yhdistää usko vahvaan järjestelmään, jotta voisivat pitää aisoissa niihin kaikkiin kuuluvan väkivallan, joka ei saisi olla olemassa. Pessimisti toimiikin joskus kuin optimisti, kun hän haluaa palauttaa vanhan järjestyksen. Optimisti haluaa siis parantaa nykyisyyttä ja pessimisti haluaa samaa, mutta menneisyyden kanssa. Kuitenkaan nykyisyys ei toimi optimistin tulevaisuuden kanssa eikä pessimistin menneisyyden kanssa. Nykyisyys toimii traagisen hetken kanssa. Kolmas optio onkin traaginen ajattelu. Tragiikka näkee todellisuuden sellaisena kuin se on. Traagikko ajattelee, ettei voi kehitellä minkäänlaista suunnitelma sen estämiseksi, millainen todellisuus on. Niin se on eikä muuten. Michel Onfray'lle yhdenkään sivilisaation lopulle ei voi löytää yhtä syytä tai tekijää, vaan sivilisaatio rakentuu suuresta nipusta kiteitä. Juutalais-kristilliselle sivilisaatiolle kiteet alkavat muodostua puhtaasta käsittellisestä rakennelmasta, jonka alkuperä on juutalaisten vanhassa testamentissa, joka rakentaa täydellisen fiktion Jeesuksesta. Sen päälle muodostuu runko uskonnosta, teologiasta, armeijasta, politiikasta, taiteesta, laeista ja oikeudesta, valtiosta, poliisista, koulusta, yliopistosta ja sodasta. Ja tämä runko on aina spirituaalinen. Onfray ei löydä historiasta ainoatakaan sivilisaatiota jonka kova ydin ei olisi ollut alkuperältään usko, joka virallistumisensa ja yhteisyytensä jälkeen muuttuu aina uskonnoksi. Uskonto on ateistifilosofillemme aina lahko, joka on onnistunut ja menestynyt. Tätä menestystä ei olisi tullut ilman voimaa ja väkivaltaa. Onfray käy yksityiskohtaisesti läpi koko juutalaiskristillisyyden, joka ei millään tapaa synny kukoistukseensa sen vuoksi, että se olisi totuus. Armeijoiden voima, kirkollinen poliisivaltio, poliittinen juonittelu ja sotaisa nöyryyttäminen ovat kaikki olleet tekijöitä messiaanisen käsityksen riemumarssissa.

« Kuvataiteilijat, kuvanveistäjät, muusikot, arkkitehdit ja historijoitsijat lisäävät divisioonansa tähän armeijaruumiiseen. Jeesuksen ja hänen seuraajiensa historiaan lisättiin kasvot ja ruumis, muodot ja vaatteet, katseet ja ääni, veri ja saarnastuoli. Hänestä rakennettiin todellinen, hänelle löydettiin syntymäpaikka, tuomio, ristiinnaulitseminen, risti ja naulat löydettiin todisteeksi satoja vuosia myöhemmin kuten kidutuskruunun orjantappurapiikit ja hyvin taiteltu ristiinnaulitun tunika. Vuosisatojen mukaan voi seurata uskomatonta basilikojen, katedraalien ja luostareiden kukoistusta Euroopassa ja juutalaiskristillisyyden leviämistä. Valtaelimet rakentavat aina omat monumenttinsa. Niiden fasaadit kertovat vallan näkyvyydestä. Laki ei ole mitään muuta kuin voiman kristallisaatio siinä muodossa kuin vallan luoneet ovat sen tehneet. Koulu ja yliopisto luovat hallitsevan ideologian älyllisiä pikku-sotilaita. Näissä paikoissa ei opita ajattelemaan vapaasti, vaan tottelemaan uskollisesti. Järjenkäyttö nähdään kuin suden saapumisena lampolaan. Juutalais-kristilliselle sivilisaatiolle järki ei ollut tuhanteen vuoteen uskon väline. Siitä tuli sen vihollinen sadoiksi vuosiksi ennenkuin se itsekin uupui ja vajosi tyhjyyteen, jonka se itse kaivoi jalkojensa alle. Mihin sitten on päädytty juutalais-kristillisen sivilisaation henkisessä tilassa juuri tänään? Michel Onfray pukee sen sanaan 'nihilismi'. Eli toisin sanoen kaikki on aivan samanarvoista ja samalla mikään ei ole minkäänarvoista. Luonteenomaista on raivokas itsekeskeisyys ja kyvyttömyys ajatella sopusoinnussa suuren avoimen yhteisön kanssa ja vastustaa heimomaisesti suljettuja yhteisöjä. Samalla alistutaan surullisten intohimojen ylivaltaan ja erityisesti mielihyvän vihaan ja negatiivisuuden voittokulkuun.

Mutta Onfrayn freskomaisessa filosofisessa kulttuurihistoriassa on pitkä matka tähän päivään. Kristinuskosta tuli virallinen Rooman uskonto Konstantinuksen pelatessa poliittista korttipeliä. Kirjaroviot alkoivat tuhota aiempien sivilisaatioiden ei-juutalais-kristillisiä kirjoja. Keisaripaavillisuus mahdollisti kristillisen valloittajaimperialismin. Sen tuli valloittaa koko planeetta, Palestiinasta Eurooppaan, sitten kansanmurhien voimalla oli uuden mantereen vuoro. Ja lopulta kaikille mantereille, joille lähetyssaarnaajat laivoillaan pääsivät. Totalitaarinen kristillinen valtio unohti Jeesuksen rauhan, suvaitsevaisuuden, lähimmäisen rakkauden ja syntien anteeksiantamisen eli primitiivikristillisyyden periaatteet. Paavali saarnasi ruumiinvihaa, naisvihaa, kulttuurivihaa ja kristillisen kirjaston ulkopuolista sivistystä. Pakanismista ja muista ajattelutavoista tuli vääräoppisia. Filosofit, juutalaiset tai avionrikkoja tuomittiin kuolemaan. Kirkolliskokoukset olivat tämän kristillisen puolueen poliittinen toimisto. Se salli kidutukset ja roviot toistatuhatta vuotta, inkvisitio ei etsinyt totuutta, vaan vääräuskoisuuden tunnustamista. Taistelu vääräuskoisuutta vastaan juridisena lähtökohtana on Onfrayn kirjassa avaintekijä juutalais-kristillisen Euroopan rakentamisessa. Mutta ristiretket epäonnistuivat ja loivat vihan kahden valloittajauskonnon eli islamilaisen ja juutalais-kristillisen sivilisaation välille.

« Kristinuskon elinvoimaisuus on tukahduttavaa. Se leviää kartalla kuin kaatunut muste – valtava imperiumi, jota mikään ei näytä pysäyttävän. Kunnes – toinen voima, Muhammed, syntyi Meccassa vuonna 570. Uuden uskonnon, islamin, sanelee Koraaniksi Gabriel-enkeli. Historia näyttää, kuinka sotapäällikkö Muhammed voittaa lukuisia taisteluja. Hänen kuoltuaan valloitukset jatkuvat hänen nimissään. Kristillinen imperiumi menettää Syyrian, Egyptin, Pohjois-Afrikan. Arabit saapuvat Eurooppaan Espanjan kautta. Kaarle Martel pysäyttää heidät Poitiers'ssa. Islam sai kristinuskon vapisemaan. Kuka oli sitten Muhammed, mies, joka sanoi 'Tietäkäätte, että paratiisi on miekkojen varjon alla. ' Muhammed yhdisti samaan ja omaan persoonaansa kolme kristinuskon kokoavaa hahmoa kuin uskonnon ruumiillistumaksi Jeesuksen, Paavalin ja Konstantinuksen eli profeetan, apostolin ja keisarin. Ja toisilla sanoilla vielä : inspiroinnin, taistelijan ja politiikan. Muhammed yhdisti samaan persoonaan unelman, miekan ja purppuran. Miään ei tapahtunut ennen neljättäkymmenettä ikävuotta ja ensimmäisiâ ilmestyksiä vuonna 611. Kahdessakymmenessä vuodessa hän oli Arabian niemimaan kaikkien suurimpien kaupunkien isäntä ja loi imperiumin – kristinuskolta siihen meni kolme sataa vuotta, islamilta kaksi vuosikymmentä. Michel Onfray näkee Muhammedin islamin muuttuneen rauhan uskonnosta sotaiseksi samalla tapaa kuin kristinuskossa Paavali oli miekkalähetyksen airut alkukristillisyyden jälkeen. Nykypäivään tultaessa ranskalaisfilosofin Dekadenssi -kirjassa yhteentörmäys on väistämätön, sillä islam on 'avaimet käteen -uskonto'. *Sillä on vastaus kaikkeen samalla kun läntinen nihilistinen sivilisaatio on pirstoutunut eikä meillä ole enää vastaavaa yhteisöä eikä halua tarjota yhteisölle mitään. Ja muslimiuskovaisella on veljensä ja yhteiset arvot. Lukuisissa haastatteluissa kirjansa julkaisemisen jälkeen Onfraylta on kysytty, miksi hän säästää juutalaisuuden yhtä armottomalta käsittelyltä kuin islamin ja kristinuskon. Vastaus on yksinkerainen: juutalaisuus ei ole käännytysuskonto. Sen perustana ovat heimot. Kristinusko ja muslimiusko pakottavat naapurinsa elämään omien periaatteidensa mukaan, kun taas juutalaisuudella ei ole mitään hinkua käännyttämiseen eikä siten tarvetta niiden rankaisemiseen, jotka eivät elä sen periaatteiden mukaan. Onfray sanookin uskonnoissa häntä kiehtovan ei niinkään se, mitä ne ovat, vaan se miten ne pakottavat lakinsa niiden toteltaviksi, jotka eivät niitä mitenkään ole pyytäneet.

« Kun Samuel Huntigton näytti meille Kuun vuonna 1996 'Kulttuurien kamppailu ja uusi maailmanjärjestys' -kirjassaan, spirituaaliset ja kulttuuriset blokit vastustivat sitä – nämä imbesillit eivät nähneet nokkaansa pidemmälle. Huntigtonin diagnoosihan oli : niillä valtioilla on edessään loppu, jotka eivät enää kontrolloi omaa valuuttaansa, ideoitaan, teknologiaansa tai tavaroiden ja ihmisten kulkua. Hallitusten auktoriteetti romahtaa, jotkut valtiot purkautuvat vihasta, toiset katoavat ; heimo-, etniset ja uskonnolliset konfliktit lisääntyvät ; kansainvälinen mafia rehottaa ; kymmenet miljoonat ihmiset kiertelevät pakolaisina, asevarustelu kiihtyy, terrorismi leviää, samoin etniset puhdistukset – valtioparadigman korvaa kaaoksen paradigma. Oliko amerikkalaisfilosofi siis kaksikymmentävuotta sitten kokonaan väärässä? Esimerksi samaan aikaan, kun jälkikristillinen lainsäädäntö vapautti seksuaalisuuden lisääntymisestä, rakkaudesta ja perheestä, alkoi demograafinen romahdus. Tänä aikana islam täydessä demografisessa voimassaan kantaa vuorostaan antiikkista yksijumalaista juutalais-kristillistä ideologiaa, juhlii samalla moniavioisuutta kuten ortoksijuutalaiset, asettaa lisääntymisen velvollisuudeksi, monilapsisuus on vaurautta ja miellyttää Jumalaa. Homoseksuaalisuus kriminalisoidaan ja nuoret islamimaiden väestöt lisääntyvät ja tekevät islamista uskonnon, jonka kanssa lännen olisi tultava toumeen. Huntington muistutti näistä tosiasioista : demograafisesti islam näyttää voimansa. Se nojaa tinkimättä Koraaniin ja huutaa ylivoimaisuuttaan suhteessa muihin yksijumalisiin uskontoihin. Muutamat tapahtumat alkoivat riisua kristillisyyden viittaa nykyhistoriassamme. Michel Onfray'n sivilisaatiomme dekadenssin kuvaaminen perustuu tosiasioiden vyörytykseen. Ranskan vallankumus söi lapsensa kostonaallossaan. Katolinen kirkko ei tuominnut natsien sotarikoksia ja suostui vehkeilemään Mussolinin ja Iberian niemimaan diktaattorien kanssa. Onfray kirjoittaakin suoraan, että juutalais-kristillisyys kuoli, kun se halusi pelastaa itsensä seuraamalla fasismin tietä . Hitlerin ja Leninin totalitarismit perustuivat pohjimmiltaan juutalais-kristilliseen näkemykseen uudesta ihmisestä yhteisessä hyvässä ja tuhatvuotisissa valtakunnissa. Gulagit ja kaasukammiot olivat välineitä niihin. Yksi asia pysyy väistämättömästi mukana, vaikka sivilisaatioita tulee ja menee. Onfray ei näe vaihtoehtoa kapitalismille. Se on ja sen logiikka tiedetään. *Se on mukana seuraavankin sivilisaatiomme synnyssä. Globaalit suuryhtiöt rakentavat transhumanistista projektiaan. *Kontrolliyhteiskunnasta ja transhumanistisesta ytimestä viimeisessä sivilisaatiossa Aldous Huxley ja George Orwell osasivat jo kirjoittaa kaiken, sanoo Michel Onfray Dekadenssinsa lopuksi.

Rappio Rappio

Juutalais-kristillisyyden elämä ja kuolema on ranskalaisen kapinafilosofiksikin kutsutun Michel Onfrayn 'Dekadenssi'-teoksen alaotsikko. The life and death of Jewish Christianity is the subtitle of the 'Decadence' work of Michel Onfrays, called the French rebellious philosopher. Kirja on toinen osa trilogiasta, jonka ensimmäinen tiiliskivi 'Cosmos' syventyi luonnonfilosofioihin ja kolmas 'Sagesse' tulee kertomaan viisaudesta. The book is another part of the trilogy whose first brick 'Cosmos' deepened into natural philosophies and the third 'Sagesse' is to tell wisdom. Yli 600-sivuisen 'Dekadenssin' punainen lanka on kaksi vuosituhatta pitkä ja ulottuu Jeesuksesta islamilaisen kalifaatin rakentamiseen Lähi-idässä. The red thread of the more than 600-page ‘Decadence’ is two millennia long and extends from Jesus to the construction of the Islamic Caliphate in the Middle East. Onfray maalaa kuvan, jossa Eurooppa, länsi eli juutalais-kristillinen sivilisaatio on vähintäinkin uupunut ja sen lopullista rappiota edeltävät monenlaiset murtumat ja lopulta Eurooppa on otettavissa ellei jopa myytävänä ja juutalais-kristillisyys on aikansa elänyt, kirjoittaa Onfray.

« Jokainen tuntee egyptiläiset pyramidit, keikkalaiset temppelit, roomalaisen foorumin ja jokainen vakuutuu siitä, että nämä kuolleiden sivilisaatioiden jäljet todistavat sivilisaatioiden kuolevan. "Everyone knows the Egyptian pyramids, the gigantic temples, the Roman Forum, and everyone assures that these traces of dead civilizations will prove that civilizations are dying. Eikä oma vanha sivilisaatiomme voi paeta tätä lakia. Kirjani ei ole optimistinen vasemmistolaisen edistysajattelun tai kristillisen onnellisuuteen johtavan historiakäsityksen mukaisesti eikä se ole pessimistinen Oswald Spenglerin oikeistolaisen 'länsimaisen perikadon' teemoja seuraten. Se on traaginen sillä juuri nyt ei ole enää kysymys siitä pitääko itkeä vai nauraa, vaan siitä, että ymmärtää. Michel Onfray kieltää ehdottomasti olevansa moralisti ja hänelle sivilisaatiomme romahdus ei ole hyvä eikä paha asia. *Kaikki sivilisaatiot ovat kokeneet samat vaiheet: syntymisen, olemisen, kehityksen, huipennuksen, heikentymisen ja katoamis¬en. Onfray’lle kaikki tottelee sokeasti ja väistämättömästi tätä kaavaa. Dekadenssi on vaihe, joka täyden kukoistuksen ja voiman jälkeen kulkee loppuaan kohti. Poliittisesti optimistit ryhtyvät vastustamaan rappion logiikkaa messiaanisesti. Marxismit ja fasismit, kansallissosialismi mukaan luettuna, islamismi, leninismi, castroismi, vichyläiset ja natsit puhuvat kaikki uuden ihmisen synnyttämisestä, renessanssista, tuhatvuotisesta onnelasta ja uskovat, että maailma voisi olla toinen kuin se on. Parempi, kukoistavampi eli toisilla sanoilla paratiisimainen. Better, flourishing, or in other words, paradise.

« Pessimisti sanoo, ettei mitään ole tehtävissä, että kaikki on näin ja se on maailman laki. Mutta tämän suolaveden pysäyttämiseksi on rakennettava vahva pato. Ateisteille ja maallisille humaani ihmisluonne, perisynti kristityille, kuolemanvietti freudilaisille. For the atheists and the humane humanity, the origin of Christians, the death of Freud. Heitä yhdistää usko vahvaan järjestelmään, jotta voisivat pitää aisoissa niihin kaikkiin kuuluvan väkivallan, joka ei saisi olla olemassa. Pessimisti toimiikin joskus kuin optimisti, kun hän haluaa palauttaa vanhan järjestyksen. Pessimist sometimes works as an optimist when he wants to restore the old order. Optimisti haluaa siis parantaa nykyisyyttä ja pessimisti haluaa samaa, mutta menneisyyden kanssa. Kuitenkaan nykyisyys ei toimi optimistin tulevaisuuden kanssa eikä pessimistin menneisyyden kanssa. However, the present does not work with the optimist's future and not with the past of the pessimist. Nykyisyys toimii traagisen hetken kanssa. Existence works with a tragic moment. Kolmas optio onkin traaginen ajattelu. The third option is tragic thinking. Tragiikka näkee todellisuuden sellaisena kuin se on. Traagikko ajattelee, ettei voi kehitellä minkäänlaista suunnitelma sen estämiseksi, millainen todellisuus on. Niin se on eikä muuten. Michel Onfray’lle yhdenkään sivilisaation lopulle ei voi löytää yhtä syytä tai tekijää, vaan sivilisaatio rakentuu suuresta nipusta kiteitä. Juutalais-kristilliselle sivilisaatiolle kiteet alkavat muodostua puhtaasta käsittellisestä rakennelmasta, jonka alkuperä on juutalaisten vanhassa testamentissa, joka rakentaa täydellisen fiktion Jeesuksesta. Sen päälle muodostuu runko uskonnosta, teologiasta, armeijasta, politiikasta, taiteesta, laeista ja oikeudesta, valtiosta, poliisista, koulusta, yliopistosta ja sodasta. Ja tämä runko on aina spirituaalinen. Onfray ei löydä historiasta ainoatakaan sivilisaatiota jonka kova ydin ei olisi ollut alkuperältään usko, joka virallistumisensa ja yhteisyytensä jälkeen muuttuu aina uskonnoksi. Uskonto on ateistifilosofillemme aina lahko, joka on onnistunut ja menestynyt. Tätä menestystä ei olisi tullut ilman voimaa ja väkivaltaa. Onfray käy yksityiskohtaisesti läpi koko juutalaiskristillisyyden, joka ei millään tapaa synny kukoistukseensa sen vuoksi, että se olisi totuus. Armeijoiden voima, kirkollinen poliisivaltio, poliittinen juonittelu ja sotaisa nöyryyttäminen ovat kaikki olleet tekijöitä messiaanisen käsityksen riemumarssissa.

« Kuvataiteilijat, kuvanveistäjät, muusikot, arkkitehdit ja historijoitsijat lisäävät divisioonansa tähän armeijaruumiiseen. Jeesuksen ja hänen seuraajiensa historiaan lisättiin kasvot ja ruumis, muodot ja vaatteet, katseet ja ääni, veri ja saarnastuoli. Hänestä rakennettiin todellinen, hänelle löydettiin syntymäpaikka, tuomio, ristiinnaulitseminen, risti ja naulat löydettiin todisteeksi satoja vuosia myöhemmin kuten kidutuskruunun orjantappurapiikit ja hyvin taiteltu ristiinnaulitun tunika. Vuosisatojen mukaan voi seurata uskomatonta basilikojen, katedraalien ja luostareiden kukoistusta Euroopassa ja juutalaiskristillisyyden leviämistä. Valtaelimet rakentavat aina omat monumenttinsa. Niiden fasaadit kertovat vallan näkyvyydestä. Laki ei ole mitään muuta kuin voiman kristallisaatio siinä muodossa kuin vallan luoneet ovat sen tehneet. Koulu ja yliopisto luovat hallitsevan ideologian älyllisiä pikku-sotilaita. Näissä paikoissa ei opita ajattelemaan vapaasti, vaan tottelemaan uskollisesti. Järjenkäyttö nähdään kuin suden saapumisena lampolaan. Juutalais-kristilliselle sivilisaatiolle järki ei ollut tuhanteen vuoteen uskon väline. Siitä tuli sen vihollinen sadoiksi vuosiksi ennenkuin se itsekin uupui ja vajosi tyhjyyteen, jonka se itse kaivoi jalkojensa alle. Mihin sitten on päädytty juutalais-kristillisen sivilisaation henkisessä tilassa juuri tänään? Michel Onfray pukee sen sanaan 'nihilismi'. Eli toisin sanoen kaikki on aivan samanarvoista ja samalla mikään ei ole minkäänarvoista. Luonteenomaista on raivokas itsekeskeisyys ja kyvyttömyys ajatella sopusoinnussa suuren avoimen yhteisön kanssa ja vastustaa heimomaisesti suljettuja yhteisöjä. Samalla alistutaan surullisten intohimojen ylivaltaan ja erityisesti mielihyvän vihaan ja negatiivisuuden voittokulkuun.

Mutta Onfrayn freskomaisessa filosofisessa kulttuurihistoriassa on pitkä matka tähän päivään. Kristinuskosta tuli virallinen Rooman uskonto Konstantinuksen pelatessa poliittista korttipeliä. Kirjaroviot alkoivat tuhota aiempien sivilisaatioiden ei-juutalais-kristillisiä kirjoja. Keisaripaavillisuus mahdollisti kristillisen valloittajaimperialismin. Sen tuli valloittaa koko planeetta, Palestiinasta Eurooppaan, sitten kansanmurhien voimalla oli uuden mantereen vuoro. Ja lopulta kaikille mantereille, joille lähetyssaarnaajat laivoillaan pääsivät. Totalitaarinen kristillinen valtio unohti Jeesuksen rauhan, suvaitsevaisuuden, lähimmäisen rakkauden ja syntien anteeksiantamisen eli primitiivikristillisyyden periaatteet. Paavali saarnasi ruumiinvihaa, naisvihaa, kulttuurivihaa ja kristillisen kirjaston ulkopuolista sivistystä. Pakanismista ja muista ajattelutavoista tuli vääräoppisia. Filosofit, juutalaiset tai avionrikkoja tuomittiin kuolemaan. Kirkolliskokoukset olivat tämän kristillisen puolueen poliittinen toimisto. Se salli kidutukset ja roviot toistatuhatta vuotta, inkvisitio ei etsinyt totuutta, vaan vääräuskoisuuden tunnustamista. Taistelu vääräuskoisuutta vastaan juridisena lähtökohtana on Onfrayn kirjassa avaintekijä juutalais-kristillisen Euroopan rakentamisessa. Mutta ristiretket epäonnistuivat ja loivat vihan kahden valloittajauskonnon eli islamilaisen ja juutalais-kristillisen sivilisaation välille.

« Kristinuskon elinvoimaisuus on tukahduttavaa. Se leviää kartalla kuin kaatunut muste – valtava imperiumi, jota mikään ei näytä pysäyttävän. Kunnes – toinen voima, Muhammed, syntyi Meccassa vuonna 570. Uuden uskonnon, islamin, sanelee Koraaniksi Gabriel-enkeli. Historia näyttää, kuinka sotapäällikkö Muhammed voittaa lukuisia taisteluja. Hänen kuoltuaan valloitukset jatkuvat hänen nimissään. Kristillinen imperiumi menettää Syyrian, Egyptin, Pohjois-Afrikan. Arabit saapuvat Eurooppaan Espanjan kautta. Kaarle Martel pysäyttää heidät Poitiers’ssa. Islam sai kristinuskon vapisemaan. Kuka oli sitten Muhammed, mies, joka sanoi 'Tietäkäätte, että paratiisi on miekkojen varjon alla. ' Muhammed yhdisti samaan ja omaan persoonaansa kolme kristinuskon kokoavaa hahmoa kuin uskonnon ruumiillistumaksi Jeesuksen, Paavalin ja Konstantinuksen eli profeetan, apostolin ja keisarin. Ja toisilla sanoilla vielä : inspiroinnin, taistelijan ja politiikan. Muhammed yhdisti samaan persoonaan unelman, miekan ja purppuran. Miään ei tapahtunut ennen neljättäkymmenettä ikävuotta ja ensimmäisiâ ilmestyksiä vuonna 611. Kahdessakymmenessä vuodessa hän oli Arabian niemimaan kaikkien suurimpien kaupunkien isäntä ja loi imperiumin – kristinuskolta siihen meni kolme sataa vuotta, islamilta kaksi vuosikymmentä. Michel Onfray näkee Muhammedin islamin muuttuneen rauhan uskonnosta sotaiseksi samalla tapaa kuin kristinuskossa Paavali oli miekkalähetyksen airut alkukristillisyyden jälkeen. Nykypäivään tultaessa ranskalaisfilosofin Dekadenssi -kirjassa yhteentörmäys on väistämätön, sillä islam on 'avaimet käteen -uskonto'. *Sillä on vastaus kaikkeen samalla kun läntinen nihilistinen sivilisaatio on pirstoutunut eikä meillä ole enää vastaavaa yhteisöä eikä halua tarjota yhteisölle mitään. Ja muslimiuskovaisella on veljensä ja yhteiset arvot. Lukuisissa haastatteluissa kirjansa julkaisemisen jälkeen Onfraylta on kysytty, miksi hän säästää juutalaisuuden yhtä armottomalta käsittelyltä kuin islamin ja kristinuskon. Vastaus on yksinkerainen: juutalaisuus ei ole käännytysuskonto. Sen perustana ovat heimot. It is based on tribes. Kristinusko ja muslimiusko pakottavat naapurinsa elämään omien periaatteidensa mukaan, kun taas juutalaisuudella ei ole mitään hinkua käännyttämiseen eikä siten tarvetta niiden rankaisemiseen, jotka eivät elä sen periaatteiden mukaan. Onfray sanookin uskonnoissa häntä kiehtovan ei niinkään se, mitä ne ovat, vaan se miten ne pakottavat lakinsa niiden toteltaviksi, jotka eivät niitä mitenkään ole pyytäneet.

« Kun Samuel Huntigton näytti meille Kuun vuonna 1996 'Kulttuurien kamppailu ja uusi maailmanjärjestys' -kirjassaan, spirituaaliset ja kulttuuriset blokit vastustivat sitä – nämä imbesillit eivät nähneet nokkaansa pidemmälle. Huntigtonin diagnoosihan oli : niillä valtioilla on edessään loppu, jotka eivät enää kontrolloi omaa valuuttaansa, ideoitaan, teknologiaansa tai tavaroiden ja ihmisten kulkua. Hallitusten auktoriteetti romahtaa, jotkut valtiot purkautuvat vihasta, toiset katoavat ; heimo-, etniset ja uskonnolliset konfliktit lisääntyvät ; kansainvälinen mafia rehottaa ; kymmenet miljoonat ihmiset kiertelevät pakolaisina, asevarustelu kiihtyy, terrorismi leviää, samoin etniset puhdistukset – valtioparadigman korvaa kaaoksen paradigma. Oliko amerikkalaisfilosofi siis kaksikymmentävuotta sitten kokonaan väärässä? Esimerksi samaan aikaan, kun jälkikristillinen lainsäädäntö vapautti seksuaalisuuden lisääntymisestä, rakkaudesta ja perheestä, alkoi demograafinen romahdus. Tänä aikana islam täydessä demografisessa voimassaan kantaa vuorostaan antiikkista yksijumalaista juutalais-kristillistä ideologiaa, juhlii samalla moniavioisuutta kuten ortoksijuutalaiset, asettaa lisääntymisen velvollisuudeksi, monilapsisuus on vaurautta ja miellyttää Jumalaa. Homoseksuaalisuus kriminalisoidaan ja nuoret islamimaiden väestöt lisääntyvät ja tekevät islamista uskonnon, jonka kanssa lännen olisi tultava toumeen. Huntington muistutti näistä tosiasioista : demograafisesti islam näyttää voimansa. Se nojaa tinkimättä Koraaniin ja huutaa ylivoimaisuuttaan suhteessa muihin yksijumalisiin uskontoihin. Muutamat tapahtumat alkoivat riisua kristillisyyden viittaa nykyhistoriassamme. Michel Onfray’n sivilisaatiomme dekadenssin kuvaaminen perustuu tosiasioiden vyörytykseen. Ranskan vallankumus söi lapsensa kostonaallossaan. Katolinen kirkko ei tuominnut natsien sotarikoksia ja suostui vehkeilemään Mussolinin ja Iberian niemimaan diktaattorien kanssa. Onfray kirjoittaakin suoraan, että juutalais-kristillisyys kuoli, kun se halusi pelastaa itsensä seuraamalla fasismin tietä . Hitlerin ja Leninin totalitarismit perustuivat pohjimmiltaan juutalais-kristilliseen näkemykseen uudesta ihmisestä yhteisessä hyvässä ja tuhatvuotisissa valtakunnissa. Gulagit ja kaasukammiot olivat välineitä niihin. Yksi asia pysyy väistämättömästi mukana, vaikka sivilisaatioita tulee ja menee. Onfray ei näe vaihtoehtoa kapitalismille. Se on ja sen logiikka tiedetään. *Se on mukana seuraavankin sivilisaatiomme synnyssä. Globaalit suuryhtiöt rakentavat transhumanistista projektiaan. *Kontrolliyhteiskunnasta ja transhumanistisesta ytimestä viimeisessä sivilisaatiossa Aldous Huxley ja George Orwell osasivat jo kirjoittaa kaiken, sanoo Michel Onfray Dekadenssinsa lopuksi.